En nyt jaksa sen enempää kirjoitella, ehkä vielä joskus kirjoittelen säännöllisemmin. En tiedä...

Sen sijaan... kaikesta huolimatta tunnen rakastavani aivan aikuisten oikeasti tätä toista henkilöä, jolle en ole keksinyt minkäänlaista nimeä. Minulle nousi tämä tuntemus sen jälkeen, kun tässä välissä olin ihastunut erääseen hmm.. nimeän hänet Lihaskimpuksi! Häneen. Ehdin olla ihastunut muutamisen viikkoa kunnes valkeni, että hän on varattu ja unohdin hänet hetkessä, mutta tajusin, että minähän rakastan tätä... no tätä toista poikaa. Pitäisi tosiaan keksiä jokin nimi. Jotenkin vain tajusin, että vaikka Lihaskimppu olisi esimerkiksi täydellisen näköinen ja muutenkin aika täydellinen, en minä häntä lopulta koskaan olisi tahtonut. Tämä Toinen poika taas sitten.. Ei, hän ei ole lähelläkään täydellistä ja hänessä on vaikka millaisia vikoja, silti haluaisin hänet ja rakastan häntä. Näin se vain menee. Haluan hänet, koska hän on ihminen, Aito ihminen huonojen puolien kanssa. Se tekee hänestä täydellisen minulle.

Voisin sanoa näin, että vaikka tilanne on masentava, koen oikeudekseni rakastaa häntä sellaisena kuin hän on. Hyväksyä hyvät ja huonot puolet, hyvät ja huonot päivät, ilot, surut, kaiken. Toivon silti, että jonain päivänä saisin herätä hänen vierestään. Se jääköön nähtäväksi, mutta sitä minä toivon kaikista eniten. Silti en aio masentua.

En nyt oikein tiedä, mitä ajattelen, mutta tiedän, että pidän hänestä paljon. Tiedän myös, että jollain oudolla tavalla rakastan aina Hoota. Hän on aina siellä taustalla, tuli mikä tuli.

En nyt ehdi kirjoittamaan enempää, mutta tässä pientä tilannetiedoitusta.

Kaikki muu tuntuu taas niin mitättömältä. En tiedä edes mitä sanoa. Tuntuu kuin olisin palannut ajassa taaksepäin. En vain ymmärrä, miten näin voi käydä. Enkö ole kärsinyt jo ihan tarpeeksi hänen vuokseen? En näköjään.

Olen ollut niin maassa viimeisimmät neljä päivää, ettei taas mitään rajaa. En tiedä yhtään, mitä teen, jos hän vihaa minua. Ymmärrän jos häntä ärsyttää tämä alituinen ahdisteluni, mutta ei se oikeuta häntä vihaamaan minua! Onko hänen pakko käyttäytyä noin lapsellisesti? Muutenkin hän vain pakenee koko ajan kaikkia todellisia ongelmia ja yrittää kuitata kaikkea olemalla vittumainen. Ehkä hän ei vain kestä kohdata tosiasioita? En tiedä oikeasti.

Olen vain itkenyt ja itkenyt näiden asioiden takia enkä tiedä mistään mitään. Näen hänet luultavasti seuraavan kerran elokuussa, kun koulu alkaa. Pitääkö minun muka sinnitellä sinne asti siinä pelossa, että emme ole enää väleissä? En minä pysty odottamaan. En halua ahdistella häntä enempää, koska olen kieltämättä takertunut häneen aikaisemmin vähän liian tiukasti ja ymmärrän jos häntä ahdistaa. Mielestäni se ei kuitenkaan oikeuta noin lapselliseen ja epäkypsään käytökseen. Ja kun minä en pelkää sitä, ettei meistä tule koskaan mitään, koska tiedän jo, ettei tule. Minä pelkään sitä, että emme ole enää kavereita. Voi olla vaikeaa kuvitella, että kaverin, jonka olen tuntenut muutaman kuukauden, menetys voisi olla niin kurjaa, mutta kyllä se on. Se tuntuu hyvin pahalta ja itkettää, kun mietin kaikkia juttuja, joita olemme puhuneet. Kuuntelen myös koko ajan kappaleita, jotka muistuttavat hänestä tai joita hän kuunteli. Ne ahdistavat, mutta tulee hetkeksi edes sellainen turvallisempi olo.

Mitä minä teen? Mitä jos me emme ole enää koskaan minkäänlaisissa väleissä? Se tuntuu niin käsittämättömän pahalta. Mitä vittua minä teen?

pitäis tanssii ku huomist
ei ois, huoli pois,
tanssin aamuyön läpi,
jolloin toivo kuoli pois

Tämä uusi tapaus on osoittautunut myös melko hankalaksi. Sovimme silloin viimeksi "vakavia" puhuessamme, että näkisimme joskus ihan vain kavereina. Eilen uskaltauduin kysymään, että kävisikö kesällä ja hän vastaa, että ei lupaa mitään, katsellaan, ja että ehkä joskus jos olisi aikaa. Ja minä tiedän, että kyllä hänellä on aikaa, mutta eipä pakolla ei. En ymmärrä häntä!

Mietin, että huomenna koulun loppuessa pitäisi ehkä vain kertoa ihan suoraan. Sanoa, että en oikeasti halunnut nähdä vain kaverimielessä, halusin paljon enemmän, mutta tiedän, ettei hän voi antaa sitä enempää, koska ei pidä minusta. Haluaisin sanoa myös, että yritän ajatella häntä vain kaverina, mutta kun se ei riitä minulle ja että halusin nähdä hänet vain siksi, että en ikävöisi kesällä niin paljoa. Että luulin edellisen miekkosen jälkeen, etten voisi enää koskaan pitää kenestäkään ja että siksi tämä on tuntunut niin isolta jutulta. Ja että en haluaisi yhtään ahdistaa häntä nurkkaan, mutta on vain pakko kertoa, jotta voisin jatkaa elämääni. Tavallaan ei tee mieli yhtään ottaa taas niitä samoja sydänsuruja kuin viimekin vuonna samoihin aikoihin, mutta ehkä se olisi parempi vain puhua suoraan. En halua tästä samanlaista tapausta kuin Hoon kanssa oli, en todellakaan! Sitä paitsi olen tämän toisen pojan kanssa vielä kaksi vuotta samalla luokalla, pakkohan minun on hänestä jotenkin päästä yli. Pelkään vain sitä, että hän suuttuu ja ahdistuu jos kerron. Ehkä se riski pitää ottaa ihan vain oman elämäni ja jaksamiseni kannalta?

Tässä tulee vain koko ajan mietittyä sitä, että MITÄ minä olen tehnyt ansaitakseni tämän kaiken? En ymmärrä. Miksi se olen aina minä? Aina. Itse en nimittäin tiedä. En tiedä enää yhtään, mitä teen. Mitä kannattaa tehdä, mitä saan tehdä, miten tämä jatkossa sujuu... En tiedä yhtään, mihin suuntaan elämäni kaatuu. Ei ole mitään tietoa. Ei mitään.

Toinen poika ei sanojensa mukaan pidä minusta muuta kuin kaverina, mutta hänen käytöksensä on taas niin kummaa, etten tiedä, mitä sanoa. Ihan sama. Ei sekään tule onnistumaan, joten miksi edes toivoa...

Milloin on minun vuoroni? Onko koskaan?

Eilen näin sitten Hoota pitkästä aikaa. Satuin kävelemään hänen talonsa ohi ja sieltä hän sitten tulikin ulos. Juuri nyt, JUURI NYT. Juuri nyt, kun olin oikeasti pääsemässä hänestä yli. Ei se kuitenkaan ollut niin kauheaa kuin ajattelin, mitä nyt vähän ahdisti ja meinasi jalat mennä alta. Vieläkin! Eilen ja tänään olen miettinyt Hoota paljon enemmän kuin tätä toista ihmistä.

Niin, tämä toinen ihminen. Pidän hänestä hyvin paljon, vaikka mitään ei tapahtunutkaan eikä varmaan tapahdukaan. Saa nähdä jos aika tekisi jotain hyvää, mutta en jää odottamaan. On vain vähän vaikeaa olla vain kaveri ihmisen kanssa, johon on hyvin ihastunut. Onneksi tämä ei kuitenkaan ole sellainen juttu kuin tuo Hoon juttu. Onneksi, muuta ei voi sanoa.

Aika tekee oikeasti tehtävänsä.

Lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon yllättäviä asioita. Olen miettinyt häntä vähemmän ja kaikki tuntuu helpommalta. Helmikuussa tapasin erään toisen, johon ihastuin. Ensin se tuntui vaikealta, pitää jostain toisestakin, mutta nyt se tuntuu jo ihan hyvältä. Osaan jopa nauttia asiasta. En tosin tunne häntä vielä kovinkaan hyvin, mutta hänkin on alkanut näyttää pieniä merkkejä kiinnostuksesta. Toivoni siis elää.

Mietin Hoota paljon, mutta en niin paljoa kuin ennen. Hän ei aiheuta niin suurta ahdistusta, hän on vähän kuin koko ajan mukana, mutta ei liikaa. Jos näkisin hänet nyt, olisin ihan hulluna ja olen nytkin, mutta toisen ajatteleminen helpottaa edes vähän. Hoon on pakko hiipua. Se tapahtuu hitaasti, mutta uskon, että aika auttaa. Itkin eilen ensimmäistä kertaa kuukauteen hänen takiaan ja se on jo aika paljon. Olen siitä iloinen, vaikka välillä sydäntä raastaakin. Samalla pelkään, että näen hänet ja samalla toivon, etten näkisi häntä enää koskaan.

Nyt yritän kuitenkin keskittää kaiken rakkauteni tähän toiseen, vaikka se välillä tuntuukin oudolta. Suurempi todennäköisyys tämän jutun onnistumiseen on kuitenkin kuin Hoon kanssa onnistumiseen. Se lienee mahdotonta.

Et voi nousta kenenkään selkään
Ja ratsastaa siellä läpi elämän,
Pyyhi kyyneleesi ja päätä, ettet pelkää,
Niin saat kaiken ja paljon enemmän