Miten olen taas tässä tilassa? Mikään muu ei tällä hetkellä merkitse minulle mitään, kunhan vain näen hänet pian. Tämä tunne on niin arkipäiväinen, mutta kuitenkaan en koskaan totu siihen senkään vertaa, että tuntisin tunteen aamulla tuttuna ja turvallisena. Ehkä se on juuri se juju. Tämä tuntuu kuin hyvälaatuinen jännitys, mutta kuitenkin vähän syvemmällä ja vielä enemmän. Minä pakahdun kohta. Tuntuu, etten pysty nauttimaan muusta elämästä ollenkaan, kun keskityn vain häneen. Tiedän, että kadun tätä joskus myöhemmin, mutta en pysty enää tässä vaiheessa kontrolloimaan suhtautumistani häneen, joten turhaa on se katuminen.

Mitä lähempänä tuo 2.6 onkaan, sitä enemmän minä alan olla varma siitä, että minulle käy huonosti tuon päivämäärän jälkeen. Miten minä yksinkertaisesti pystyn jättämään hänet henkisesti? En käsitä, että kuinka voin olla enää ajattelematta häntä tai pahinta, näkemättä häntä. Ei niin voi käydä. Ei voi, ei voi, ei voi, ei yksinkertaisesti voi. Minä ahdistun niin suuresti, kun ajattelenkin sitä päivää. Tiedän, että tulen olemaan todella surullinen vielä pitkäänkin tuon päivän jälkeen, mutta "se on elämää". En tiedä, miten kestän, mutta on vain pakko.

Kyllä minä toivon hänelle silti kaikkea hyvää tulevaisuuteen ja toivon, että hän löytää jonkun kivan tyttöystävän sitten jossain vaiheessa, mutta sen tytön täytyy olla kiltti ja mukava, ja tajuta kuinka onnekas hän on. Toivottavasti he menevät sitten joskus naimisiin ja saavat lapsia. Toivon niin paljon, että hän elää onnellisen elämän ja.. en minä tiedä. Ajatus katkeaa, kun itkettää. Minä vain haluaisin, että hänellä on mieluisensa elämä.

Vain sinä olisit voinut minut pelastaa, mutta kuinka niin raa'an teon sinulle olisin voinut paljastaa.