Olen niin kauan miettinyt, että pitäisi johonkin kirjoittaa avoimesti ja anonyymisti. On minulla livejournalissakin tunnus, mutta sitä lukee niin moni kaverini ja tuttuni, että en pysty sinne kaikkea kirjoittamaan. Tämä tuntui oikealta paikalta kirjoittaa asiasta. Kyseessä on siis vain ajatuksia ihastukseeni liittyen. Olen nyt elänyt tässä tilanteessa yhdeksän kuukautta. Alussa tunnetta pystyi hallitsemaan, enää ei. Mikä hulluinta, kyseessä on ihminen, jonka tunnen paljon huonommin kuin voisi kuvitella. Olemme samalla luokalla koulussa, mutta emme vain yksinkertaisesti juttele kovinkaan usein. Haluaisin tuntea hänet vieläkin paremmin, mutta molemmilla on omat kaveripiirinsä ja minua kalvaa ajatus, että hän inhoaa minua. Että minä olen ruma, tyhmä ja nolo. Mitä jos hän ajattelee niin minusta? En haluaisi huomata sitä hänen käytöksestään, jos joskus pääsisinkin häneen paremmin tutustumaan. Aikaakin on niin vähän. Kahden kuukauden päästä en näe häntä enää koskaan. Ehkä jossain joskus sattumalta, mutta ei sen enempää. Haluaisin niin kovasti tehdä jotain, koska en enää kauaa jaksa tätä tunnetta. Minulla olisi ollut mahdollisuuksia tehdä jotain. Puhua vaikkapa enemmän hänen kanssaan, mutta olen niin ujo ja tyhmä, etten ole pystynyt. Minulla on ollut todella monia tilaisuuksia, mutta aina olen jättänyt ne käyttämättä. Se tunne, kun näen hänen lähestyvän minua, on niin pelottava. Ei saa henkeä, sydän hakkaa täysillä, koko vartalo tärisee ja tuntee, kuinka punastuu. Siinä tilanteessa olisi niin vaikea olla ihan rento ja keskittyä antamaan itsestään hyvä kuva.

Minä itken nykyään illat hänen takiaan. Mietin, kuinka en voi koskaan häntä saada ja kuinka sydämeni särkyy jokaikinen kerta, kun näen hänet. Tulen kateelliseksi, kun hän puhuu jollekin tytölle. Mietin aina, että miksi minä en voi olla siinä. Miksi minä en voi olla siinä, hänen kaverina tai ystävänä. Kuunnella hänen mielenkiintoista juttuaan, nauraa sen jälkeen hänen kanssaan ja miettiä, että kuinka mukavaa on tuntea hänet. Mutta ei. Minä seuraan sivusta, katkeroidun joka kerta hänet nähdessäni ja pidättelen kyyneliä siihen asti, että olen kotona taas. Turvassa. Kotona on niin erilaista. Voin näyttää tunteeni, vaikkakin äänettömästi, ja keskittyä haaveilemaan. Haaveilu ei ole hyvästä. Se pilaa kaiken. Ne hetket, jotka eivät tule kuulumaan koskaan todellisuuteen. Hetkiä, jolloin on olemassa käsite me tai jotain molemminpuolista, mutta ei sellaista tule koskaan olemaan.

En vain kestä enää tätä epävarmuutta kaikesta. Jossittelu ei auta mitään, mutta sitäkin on pakko harrastaa, jotta jaksaa. Jokainen näkemiskerta tiputtaa minut ja haaveeni niin ryminällä alas, ettei tosikaan ole. En haluaisi, että tilanne olisi tällainen, mutta en pysty tekemään asialle mitään. Uskallus ei riitä. Miksei asiat voi tapahtua sormien napsautuksella? Miksei? Kertokaa minulle.

What hurts the most
Is being so close
And having so much to say
And watching you walk away
And never knowing
What could have been
And not seeing that loving you
Is what I was trying to do.