Minä en millään meinannut saada unta, vaikka silmäni menivät väkisin kiinni ja niihin oikein sattui, koska yritin saada itkua tulemaan, mutta ei sitä tullut ja päässäni pyöri koko se hetki. Sain unta myöhään ja herääminen oli niin vaikeaa. Hetken ajan luulin, että tämä tapahtunut juttu oli unta, mutta tietysti se oli totta. Päässäni vain soi koko ajan. Eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla eihän muistella pahalla.

Ja vaikka minä kuinka surisin, niin silti se ei muuta mitään faktoja. Se satuttaa vielä niin enemmän se hänen käytöksensä. Tietysti olen iloinen siitä, että hän otti sen asian niin asiallisesti ja ystävällisesti, ja oli niin ihana ja kiltti, mutta jos hän olisi ollut ilkeä, niin ei sekään sattuisi näin paljoa.

Mutta minä vain niin tykkään hänestä... ihan kauheasti. En edes pysty selittämään, että kuinka paljon, mutta niin paljon, niin paljon, niin paljon. En ole koskaan uhrannut kenellekään näin paljon aikaa ja vielä näin turhaan tietäen, ettei siinä ole järkeä. Voi kuulostaa säälittävältäkin, mutta jos toisesta pitää ihan kauheasti, niin ei sitä voi mitenkään estää tekemästä niitä juttuja, mitä haluaa tehdä tai mitä haluaa ajatella. Jos sitä toista ei vain pysty vastustamaan yhtään. En vain tiedä ketään samanlaista ja no tosiaan, ehkä joku muukin on sitten huomannut hänen ihanuutensa. Eipä se mahdotonta ole, mutta surullista, vaikka tietysti haluan, että hän on onnellinen. Ahdistaa niin paljon, mutta en tiedä pystynkö tekemään mitään, että helpottaisi.

Minä olen aika varma siitä, että he pysyvät yhdessä kuolemaan saakka ja minä rakastan häntä koko elämäni ja vielä kolmikymppisenäkin herään jonain aamuna siihen, että lehdessä on heidän hääilmoituksensa tai lapsensa kasteilmoitus. Sitten itken joka ilta itseni uneen ja aina, kun näen heidät jossain, niin kävelen oikotietä ja jos joku muistuttaakin minua hänestä, niin vain pakenen itkemään. Sitten minä kuolen yksinäisenä ja kuitenkin niin rakastuneena yksin jossain metsän siimeksessä olevassa mökissä ja kukaan ei muista minua. Tämä on niin varmasti kohtaloni.

Minua pelottaa, että miten minä selviän tästä. Silmiäni kirvelee, en pysty syömään ja kuulen hänen äänensävynsä päässäni. Itkettää, mutta en ole saanut silmistäni puristettua yhtäkään kyyneltä, vaikka normaalisti itken aivan mitättömillekin asioille. Miten minä selviän... miten. Miten minä voin jatkaa elämääni tietäen, että unelmieni ihanin poika on jonkun toisen? En näe missään enää mitään, minkä takia pitäisi jaksaa yrittää hengittää, koska hän oli se ainut syy.

Tää ilta on samanlainen
Tänä iltana niin kuin huomenna
Mä jään valvomaan
Mä muistan vielä liian hyvin
Mä muistan miten sä kävelit ja miten
Katsoit kun pysähdyit mua oottamaan