Minä arvasin, että näin käy vielä. Elin muutaman erittäin hyvän päivän, joiden aikana sisälläni leiskui aito ilo ja innostus asioista. Tänään se taas laski. Tai oikeastaan eilisiltana, kun satuin haistelemaan vanhoja hajuvesipullojani, joissa muutamassa oli vielä pieni määrä hajuvettä pohjalla. Toinen niistä toi mieleen lopputalven ja alkukevään aamut ja toinen toukokuun ja kevätjuhlan. Sen, kun kerroin Hoolle. Minuun sattui niin uskomattoman paljon, kun haistoin niitä. Miten voikaan kaksi tuoksua saada ihmisen sekaisin? Muistamaan jokaisen asian niin vahvasti, että nyt niitä ei voi olla kaipaamatta. En pysty oikein edes kuvailemaan millään järkevällä tavalla näitä tunteita. On vain niin hemmetin kova ikävä. Ei kai sitä muuten pysty kuvailemaan? Sattuu niin paljon. Ja pahinta on se, kun tietää, ettei mitään siitä saa takaisin... ei mitään. Ei yhtäkään sekuntia eikä minuuttia. Ei yhtäkään päivää. Ei koskaan. Ikinä. Milloinkaan.

Hän on silti ihaninta, mitä tässä maailmassa on. En kestä, mutta niin se on. En löydä yhtään mitään sellaista täältä, mikä ylittäisi sen ihanuusrajan, jonka yli Hoo on jo hypännyt. Hän saa minut niin... yksinkertaisesti sekaisin. Ei kukaan muu pysty sellaiseen.

Seuraavan kerran kun/jos näen Hoon jossakin vaikkapa yksin, kannattaisiko minun mennä juttelemaan? Mitä mieltä olette? Jos menisin, juttelisinko jotain mukavia tavallisia vai kysyisinkö häneltä, että onko hänelle jäänyt jotain tästä jutusta hampaankoloon? Mitä sanotte? Haluaisin nyt muitakin mielipiteitä kuin omani. Pelkään, että alan olla kaikelle jo ihan sokea.

Voin jäädä tänne en vaadi juuri mitään
Minulle riittää kumarat puut
Tien toisella puolella järvi
Johon voi halutessaan hukuttautua