Olen pitänyt sinusta vuoden. Tänään on kulunut siitä juuri aika tarkkaan vuosi siitä, kun sinä hymyilit minulle käytävällä niin leveästi silmät säihkyen, että minulta meni melkein jalat alta ja sulin katseesi alle. Ihan kummallista miettiä, että sinä olet kuulunut elämääni jo vuoden ajan. Jollekin se on lyhyt aika, jollekin pidempi. Minulle se on ehkä siltä väliltä. Välillä tuntuu siltä, että siitä päivästä on kulunut jo vähintäänkin neljä vuotta, mutta ei, vuosi vasta. Kummallista kyllä, mutta minulla on ollut tänään hyvä olo, vaikka onkin tällainen "vuosipäivä". Eikös se ole ihan kaunistakin, että joku pitää sinusta vieläkin? Toki tyttöystäväsikin, mutta hänestä en jaksa nyt puhua. Noin vuosi sitten istuin luultavasti tässä tietokoneen äärellä kirjoittamassa kaverilleni, että luokallamme on ihana poika ja hän katsoi minua silmiin, ja minä koin niitä alkuihastumisajan mahtavia ja koskettavia tunteita.

Vuoden sisään on mahtunut niin paljon kaikkea. Tämä vuosi sisältää onnea, iloa, hymyjä, kyyneleitä, pettymyksiä, katkeruutta, syyllisyyttä, intoa, ihanuutta, kuolaamista, sulamista, itkemistä, paskaa, ahdistusta, jälleennäkemisen riemua, ikävää ja sitä kaikkea, mitä voi ikinä vain keksiä. Tämä on ollut aivan kaikesta huolimatta elämäni parhain vuosi, vaikka tämä vuosi alkoikin elokuusta eikä tammikuusta, kuten yleensä. Tuli otettua pieniä vapauksia näköjään, mutta eihän sille mitään voi. On ihanaa pitää toisesta ihmisestä, vaikka se joskus sisältääkin ei niin mukaviakin asioita ja vaikka minun asiani eivät olekaan yhtä hyvin kuin esimerkiksi jonkun seurustelevan ihmisen asiat, niin en minä jaksa välillä edes miettiä asiaa. Minä olen tehnyt kaiken mitä voin tehdä, ja enemmänkin. Minulla on ehkä syykin surkutella huonoa kohtaloani toisin kuin niillä surkeasti ihastuneilla, jotka eivät vain uskalla tehdä mitään. En minäkään uskonut uskaltavani, mutta teinpä kuitenkin. Hmm. En tiedä, miten tämä liittyy nyt mihinkään, mutta tuli vain mieleeni. Toki minä mieluummin ottaisin vastaan molemminpuolisen rakkauden kuin tällaisen yksipuolisen, mutta en edelleenkään voi enää tehdä oikein mitään. Ehkä kyllä voisin, mutta se menisi jo sairaaksi touhuksi enkä halua olla niin tyhmä, vaikka tyhmyyden voisi ehkä pistää rakkauden piikkiin?

Vaikkemme enää koskaan elämässämme tapaisi toisiamme, minusta tuntuisi, että jollakin tapaa koko olemassaoloni seikkailu oli oikeutettu siksi, että kohtaisin sinut.