Oloni on parantunut ehkä aavistuksen verran. Kertaan silti joka minuutti päässäni sitä hetkeä ja kaikkea siihen liittyvää, vaikka tiedän, ettei niin ehkä pitäisi tehdä. Se vain ahdistaa minua lisää.

Huomenna näen hänet, jos hän tulee kouluun. Minua pelottaa ja ahdistaa, sisälläni on jokin suuri pala, joka ei tule pois. Niin on ollut koko vuoden ajan, mutta nyt normaalia suurempana. Haluan nähdä hänet ja jos en näe, niin en tiedä mitä teen. Minulla on häntä niin kova ikävä, vaikka pelkäänkin samalla, että onko hänen suhtautumisensa minuun muuttunut jotenkin radikaalisti. Uskaltaisinko jutella hänelle vai luuleeko hän heti, että yritän häntä, vaikka tiedän hänen olevan varattu. On niin vaikea miettiä niitä tilanteita. Yrittäisinkö olla aivan normaalisti enkä näytä, että minuun sattuu? Saanko näyttää, että minuun sattuu? On vaikeaa, kun en tiedä.

Minulla on paikoitellen rauhallisempi olo kuin aikaisemmin tämän asian tapahtumisen jälkeen, mutta tässä esiintyy pieniä kohtauksia, joiden aikana en melkein saa henkeä ja mietin vain häntä. Miten kukaan vain voi olla niin ihana? En voi selittää edes tässä, koska kukaan ei ymmärtäisi eikä ajattelisi samalla tavalla. He eivät näe häntä samalla tavalla kuin minä ja kyllähän sen ymmärtää, ja ehkä ihan hyväkin, että eivät näe häntä sillä tavalla.

Minun täytyisi oppia hyväksymään tämä asia sellaisena kuin se on. Ehkä minä jonain päivänä vielä pystyn ajattelemaan häntä normaalina ihmisenä, enkä jonain yli-ihmisenä. Siinä voi mennä todella kauan enkä osaa edes ajatella sitä päivää, mutta kai se sieltä joskus tulee.

En vain osaa päästää irti enkä haluakaan, mutta on pakko.

Luulin että olisit ollut se
Jonka jokaisen liikkeen painaisin mieleeni
Mä avaan ikkunan
Ja kun tuuli tarttuu hiuksiin
Olen unohtanut sut