En nyt taas yhtään tiedä miltä minusta tuntuu tällä hetkellä. Välillä tuntuu, että kaikki voisi vielä mennä niin, etten aiheuta lisää mielipahaa itselleni, mutta jotenkin taas herää kysymys, että voiko oikeasti. Ei voi. En tiedä enää ollenkaan, mitä voin tehdä ja mitä en. En tiedä, mitä minun pitäisi ajatella. Yritänkö nauttia viimeisistä viikoista Hoon kanssa samassa tilassa vai yritänkö jo nyt unohtaa? Olen aivan sekaisin. En tiedä, haluaisinko itkeä vai nauraa. Tuntuu, kuin minua olisi loukattu ja olisin kävellyt syrjään rauhoittumaan. Oikeasti rauhoittuminen ei merkitse rauhoittumista vaan jotain aivan muuta. Se merkitsee osittaista pakoa muusta maailmasta. Tällaisina hetkinä tekisin mitä vain, jos saisin olla yksin. Haluaisin joskus juosta ulos ja itkeä rauhassa. Jonain päivänä minä vielä juoksen tästä lämpimästä asunnosta yksin ulos sateen ja tuulen piestessä luontoa.

Haluaisin vain kerran tietää, että miltä tuntuisi olla hänen kaverinsa, ystävänsä, hyvän päivän tuttunsa. Olisiko se jotenkin erilaista kuin olla eräänlainen sivustakatsoja? En tiedä, mutta ehkä tämä kaikki tuntuisi turvallisemmalta ja normaalimmalta.

En vain nyt tiedä, että miten tästä eteenpäin. Haluaisin niin saada asian hyvillä mielin päätökseen, mutta en usko pystyväni siihen. Tällaiset itkuillat eivät saa jatkua kevätjuhlan jälkeen. Viikon suruaika, sitten siirryn eteenpäin. En vain silti usko, että tulee ketään vastaavaa enää. Mitä jos käytin kaiken voimani häneen koko tämän vuoden ajan enkä osaa enää jatkossa rakastaa ketään millään tavalla? Nyt, kun mietin yhtään muita poikia niin ajatukseni siirtyvät jälleen Hoohon. Ei vain ole toista samanlaista. On söpöjä poikia, fiksuja poikia, mukavia poikia, persoonallisia poikia, hauskoja poikia ja mitä lie. Ei vain ole toista samanlaista, jossa olisi sopiva sekoitus kaikkea tätä. Jotenkin tuntuu vain siltä, että tämän tapauksen takia kaikki on mennyttä ja poissa. Aivan kuin ei tulisi enää koskaan muita poikia tai että minä olisin kesäkuussa jo ryppyinen vanha mummo, joka kärsii reumatismista. En vain tiedä, että miksi olen tällainen. Ajattelen asioita eteenpäin, haaveilen liikaa ja kuvittelen tulevaisuuteni. Se vain on osa persoonaani.

Minulla on ikävä Hoota, vaikka ikävä tuntuukin eri tavalla kuin aikaisemmin. Se tuntuu tavallaan sydämessä. On se siellä ennenkin käväissyt, ikävä siis, mutta eri tavalla. Nyt se tuntuu siltä, että minun pitäisi imeä kaikki mahdollinen hänestä irti ennen kuin (en pysty sanomaan tätä) kaikki katoaa ja menee vain niin pilalle. Ei näin pilalle saisi mennä, mutta meneepähän kuitenkin.

Sekava olen tänään. Pahoittelen. Miten ei voi huomata, että hän merkitsee minulle enemmän kuin yksikään väri elämässäni?

How many lives do I have to live
Without your touch on my skin?
How many tears I have to cry
Without you here by my side?