Kun minä kerroin sinulle, minä en pelännyt, että miten tässä kaikessa kävisi. Minä en yksinkertaisesti huolehtinut siitä, että miten minun kävisi tai onko minulla tämän jälkeen enää ehjää elämää. Tärkeintä oli se, että sinä tiedät ja minä tiedän, että sinä tiedät. Saisin kuulla sinulta mielipiteesi ja vaikka sitä en kokonaan saanutkaan, olen silti iloinen, että minä tein sen silloin joskus. Siitä onkin kohta jo neljä kuukautta. Miten aika voi mennä näin hullun nopeasti? Muistan, kun siitä oli viikko. Olin ihan riekaleina. Kai minä jollain tasolla olen vieläkin, mutta olen päässyt jo sen pahimman vaiheen yli, jossa ei jaksaisi pukea vaatteita päälle vaan lösähtää lattialle itkemään ja jossa ei pysty kuulemaan koko ihmisen nimeä, koska saa hysteerisen itkunaurukohtauksen pelkästä väsymyksestä ja kivusta.

Silti vaikka osaankin nykyään jo periaatteessa iloita, nauraa ja riehua, se sattuu aina vähän. Ihan vähän, mutta niin, että se pieni tuttu kipu tai ahdistus ilmoittaa hieman olostaan ja siitä on hyvin tietoinen. Sen takia nauru muuttuu minulla niin helposti nykyään itkuksi. Yritän peittää itkettävää oloa nauramalla. Huomasin myös viikko sitten, että minun pieni mieleni on silti jollain tavalla vieläkin niin sekaisin ja niin rikki, koska romahdin ihan täysillä. Nauroin, itkin, en saanut henkeä ja makasin lattialla.

You or no one
I hope I'm wrong before I die of boredom
I want more than
days and nights when I amuse
myself alone