Ikävä raastaa ja kaikki ehtii juuri olla hetken ajan niin hyvin. Sitten tulee taas se sakea Hoo-sumu, joka ei vain lähde pois. Saattaa mennä kaksikin päivää, että mietin ehkä hieman vähemmän enkä harkitsisikaan itkemistä ikävän takia, mutta sitten saattaa mennä kolme viikkoa, etten pysty muuta miettimäänkään enkä keskittymään mihinkään. Tuntuu vain niin kummalliselta, kun ei ole häntä taas hetkeen nähnyt. Vaikka toisina päivinä näkee hänet niin tarkasti melkein siinä vierellään, tuntee melkein sen huumaavan läsnäolon ja kuulee naurun, niin toisina päivinä alan epäillä, että onko ketään Hoota edes missään olemassa, kun en häntä näe. Silloinkin, kun hänet viimeksi näin, olo oli niin hirveän epätodellinen, etten edes pysty selittämään, miltä se tuntui.

Luin jostain eräänä päivänä tällaiset kaksi lausetta: "Semmoisesta ei toivu koskaan. Mutta kyllä sen kanssa oppii elämään." Ehkä minä uskon tuota. En vain osaa kuvitella, että jonain päivänä hänen nimensä ei aiheuttaisi minussa niin suurta hulmahtavaa tunnetta kehoni läpi tai että näkiessäni hänet kadulla, en reagoisi mitenkään. Jotenkin tuntuu siltä, että ehkä en toivu tästä mistään koskaan ihan täysin, mutta kyllä se voi parantua. Jos luottaisin vaikka siihen, että kyllä se parantuu. Tuon uskon kuitenkin myös, että sen kanssa voi oppia elämään. Kai tässä maailmassa muitakin on, jotka ovat tällaista kokeneet ja varmaan selvinneet. Toivotaan ainakin.

En jollain lailla kestä ollenkaan sitä, että aika kuluu. Syksy lähestyy ja vaikka se on muuten ihana asia, niin joku minussa ahdistuu siitä. Liu'un vielä kauemmas viime kouluvuodesta ja kaikista niistä hetkistä, jolloin olen hänen seurassaan ollut. En kestä sitä ajatusta. Osa minusta haluaisi niin kovasti vain peruuttaa aikaa tai jäädä edes tähän. En kestä sitä, että kohta kirjoitan tänne, että "tänään on 23.8.2008 ja minä rakastan häntä edelleen" tai "nyt on sitten 23.8.2012 ja tunteeni eivät ole muuttuneet". Kestäisin, jos olisi varmuus paremmasta. Mutta eipä ole. Epävarmuus ei tunnu koskaan hyvältä, oli kyseessä mikä vain asia.

Minä odottaisin jos vain tietäisin, että siitä on jotain hyötyä. Minä odottaisin vaikka koko elämäni.

Välillä yksinkertaisesti unohdan sen asian, että hän on varattu. En aina ymmärrä, että miten sen voi unohtaa, mutta jos tarpeeksi haaveilee niin kyllähän sen voi. Joka kerta kuitenkin joku asia muistuttaa minua heistä. En ole onnekseni vielä kertaakaan nähnyt heitä yhdessä. Toisaalta voisin sanoa sitä epäonnekseni, koska haluaisin mieluusti nähdä, millaisesta tytöstä Hoo välittää. Tiedän kuitenkin, että hajoaisin siitä vain vielä enemmän. Minä vain inhoan sitä tyttöä. En voi yksinkertaisesti tälle tunteelle mitään ja kaipa se ihan luonnollistakin on. Ei, hän ei ole tehnyt mitään pahaa, mutta en voi olla välittämättä. Varmasti mukava ihminen ja kaikkea, mutta en tiedä, miten käyttäytyisin hänen läheisyydessään. Toisaalta minusta voisi purkautua aggressiivinen minä, ei sitä tiedä, vaikka yhtäkkiä aukaisisin suuni ja sanoisin jotain todella typerää. Toisaalta taas uskon siihen, että pysyisin hiljaa. Onhan sitä aika vaikeaa sanoa, mutta ehkä kaikkien kannalta olisi parempi, jos en koskaan näkisi tyttöä. Enhän toisaalta tiedä, vaikka he olisivatkin eronneet. En minä saa sitä luultavasti koskaan tietää, joten...

Mitä minä oikeasti odotan? Odotanko minä ihan tosissani, että jonain päivänä saisin vielä hänet lähelleni? En voi sanoa muuta kuin että olen niin tyhmä. Niiin tyhmä. TYHMÄ. Ja vielä tyhmemmäksi minut tekee sekin, että jos joku kysyisi minulta, että minkä takia jaksan elää ja hengittää, uskoa ja toivoa, sanoisin, että hänen takiaan.

Ja mä tiedän etten saa sua lähelleni
Ja kai se on ihan oikein itselleni
Mä pelkään että se on oikein itselleni