En tiedä miten menee, kun olen nyt jo vähän kärsimätön hänen suhteensa. Haluaisin vain nähdä hänet, en muuta. On minulla aika hyvä mahdollisuus törmätä häneen kesän aikana, mutta onko sekään nyt sitten riemuisaa nähdä jostain kilometrin päästä nopeasti. Minä en edes jaksa miettiä sitä enää, että pitäisi päästä ylikin. Pääsen, jos pääsen. En minä häntä kuitenkaan kovin paljoa elämässäni enää tule näkemään, joten hän ei voi enää vaikuttaa muuten minun elämässäni kuin siten, että ajattelen häntä ja sekin varmaan vähenee sitten, kun ei enää näe.

Minulla tuli mieleen pari ihanaa juttua ja nyt hymyilyttää. Niitä juttuja minä en unohda koskaan. Enkä koskaan unohda sitä torstaita, jolloin kerroin hänelle. Kun mietin sitä tilannetta, niin tulee haikea hymy päälle, koska se oli mielestäni tavallaan aika ihana hetki, vaikka eihän se tavallaan ollut. Se vain jotenkin.. sitä on todella vaikea selittää, se pitäisi itse kokea. Sellainen todella kummallinen tunne. Tietämättömyys ja sen molemmat puolet. "Oli pakko" ja se, ettei muistella pahalla. "Ei se mitään" ja sen rauhoittava vieno vaikutus. Toisen hymy, josta normaalitilanteessa polvet notkahtaisi ja se tilanteen virallisuus, ettei voi antaa polvien notkua ja luovuttaa. Jännitys ja eräänlainen varmuus siitä, ettei se ihminen tapa. Yllättyminen keskittymisestä ja tilanteen kummallisesta helppoudesta, jota ei osannut odottaa, ja siitä kuinka hän hoiti asian omalta puoleltaan niin ystävällisesti.

Ja kuinka siitä pitikin alkaa toipuminen, mutta tunteet vain syvenivät kaiken tämän jälkeen. Nyt olo on hetken ajan ollut rauhallinen, koska en ole nähnyt häntä enkä tule varmaan aikoihin näkemäänkään. Ikävä on kova, mutta minun täytyy hyväksyä asiat nyt niin kuin ne ovat. En usko, että koskaan tulen häntä unohtamaan. Voisin kutsua häntä ensirakkaudekseni, vaikka en osaa sanoa, että onko oikein rakastaakaan, jos tunne ei ole molemminpuolinen? Tämä on vaikeaa selittää, mutta ehkä joku ymmärtää, mitä tarkoitan.

Minun täytyy kuitenkin antaa muutama vinkki ihastuneille/rakastuneille, jotka olen huomannut tämän aikana. Toivon, että jollekin olisi niistä hyötyä. Ensimmäisenä voisin sanoa, että älä koskaan luota vain muiden sanoihin. Sinä tiedät itse, mitä tunnet ja kuinka paljon, eikä ystäväsi voi päättää, että onko kyseessä vain pieni ihastus vai onko tässä peräti rakkaudesta kyse. He eivät tunne tunteita puolestasi. Ei saa koskaan myöskään vähätellä omia tunteitaan, koska ne ovat helvetti soikoon tunteita. Pidät toisesta, ei se ole pieni asia. Se on itse asiassa aika ihana asia, kun sitä näin miettii. En tarkoita sitä, että tunteita pitäisi huutaa pitkin koulun käytäviä, vaan että antaa enemmän arvoa niille. Ei se ole jokapäiväistä pitää toisesta niin paljon, tai ei ainakaan minun kohdallani. Kolmas ja viimeinen vinkki on se, että ei saa koskaan sanoa, ettei uskalla kertoa toiselle tunteistaan. Minä en ole mistään rohkeimmasta päästä, mutta minä pystyin siihen. Jokainen pystyy siihen, kun vain sen päättää sisimmässään ja sanoo siitä vaikka jollekin ystävälleen, koska sitten se on pakko tehdä. Sinä hetkenä, kun näin hänen poistuvan rakennuksesta ja olin suunnitellut kertovani hänelle, iski paniikki. Nytkö minun täytyy se tehdä? En jaksa nyt, kokeillaan myöhemmin... jne. Tekosyitä! Tilanne ei ehkä ollut mitä parhain tunteiden kertomiseen, mutta minä tein siitä tilanteen. Unelmissani tilanne olisi ollut tietysti erilainen, mutta se oikea tilanne oli kuitenkin parempi. Aika jännittävä olo siitä tuli. Kertoa nyt toiselle, että pitää hänestä todella paljon. Siinä tärisi vartalo ja vaikeinta oli sanoa se, että on asiaa hänelle. Jos sitä en olisi saanut sanottua, en olisi koskaan saanut kerrottua hänelle. Sain sen kuitenkin kakistettua ulos suurella vaivalla, ja itse asian esittäminen oli paljon helpompaa. Hänelle oli niin helppo puhua, ja hän kuunteli. Kyynel silmäkulmassa sitäkin tilannetta muistelen. No, itse asiaan takaisin. Luottakaa itseenne, kyllä te uskallatte. Toinen ihminen ei voi teitä tappaa, eikä hakata, eikä hankkia palkkamurhaajaa eikä myöskään juosta paikalta. Nämä ajatukset minunkin päässäni ennen kertomista juoksivat, mutta eivät todellakaan enää. Ajatelkaa realistisesti. Sanoja sanotaan toiselle. Luonnollista ja kyseessä oleva asiakin on kaunis, jos sen niin osaa ottaa. Jos toinen osapuoli ei vastaa tunteisiin tai kertoo olevansa varattu, niin sitten asia oli siinä, mutta muistakaa: te teitte sen silti. Sitä paitsi jos ei kerro, vaikka sitä on miettinyt, niin se harmittaisi jälkeenpäin kuitenkin. "Jos olisin kertonut, voisikohan meistä tulla jotain?" tai "en koskaan saanut tietää hänen mielipidettään asiaan", nuo lauseet soisivat varmasti päässä pitkään.

En ole varma, että jatkanko tämän kirjoittamista. Ainakaan en voi niin usein kirjoittaa, kun häntä en näe, mutta kyllä minä ajattelin tänne vielä ainakin vähän aikaa kirjoittaa. Tämä on käynyt melkein terapiasta. Olisi kiva kuulla ihmisten mielipiteitä, että haluatteko vielä lukea, jos tätä nyt siis monikaan on säännöllisesti lukenut.

Älä minusta välitä
Mä oon pelkästään
Sekava ja pieni
Ja koeta unohtaa mun ikävät soitot ja muu
Mä olen sieni ja takerrun sinuun
Kun sä olet suuri ja ihana puu