Minä ymmärrän sen, että en saa häntä koskaan ja alan hyväksyä sitä. Minä tiedän, miten asiat ovat ja tiedän, ettei niille voi tehdä mitään. En ole luovuttaja, ja minä olen tehnyt hänen eteen hirveästi asioita. Minä olen yrittänyt ja käytännössä tehnyt kaiken, minkä voinkin. Hän on vain niin uskomaton, en ymmärrä... ja se on vain niin, että yhdenkään muun ihmisen kävely -tai seisomatapakaan ei saa minua niin veteläksi. Mielessäni on kuitenkin nyt sellaisia pointteja, että olen tahallaan ja puolivahingossa lietsonut tätä tilannetta pahempaan suuntaan. En ole uskaltanut edes miettiä irtipäästämistä, koska on niin paljon helpompaa pitäytyä vanhassa ja selittää, että ei asiat ole ok, mutta kyllä tässä tilanteessa pystyy elämään. Olen kuitenkin vain tajunnut, että jos mietin samalla tavalla häntä koko ajan ja yritän vaikka väkisin pitää hänet mun elämässä, en tule koskaan pääsemään yli tai ainakaan pitkään aikaan. Minun ongelmani on ollut tuon ohessa se, etten tiedä, miten osaisin elää enää toisin. Miten minä enää osaisin olla puhumatta tai kirjoittamatta hänestä, tai vilkuilematta häntä jos näen jossain hänen kavereitaan. Se tuntuu niin tylsältä ja niin minun vanhalta elämältäni. Pelkään, että minun elämästäni tulee ihan tylsää, jos hän ei ole enää elämässäni mitenkään kiinni. Ehkä se on tyhmää, mutta ei ole helppoa yrittää vaihtaa ajatustenkulkua järkevämpään.

Nyt lähipäivinä häntä muistellessa minulla on ollut paljon helpompi olo. Tuntuu, että joku isoin taakka olisi tippunut sydämeltä pois, vaikka ne samat tunteet ovat siellä. Ehkä tästä voi alkaa oikeasti jotain, joka vie mut pois tästä tilanteesta. Minä luulen nyt pitkien pohdintojen jälkeen, että se on varmaan se asia, mitä elämäni ehkä kaipaisi. Sitä paitsi vaikka nyt tuntuisi siltä, että hän olisi niin selvästi elämäni mies ja kaikkea, niin ehkä hän ei sitten vain ole. Ehkä minulle on tuolla jossain joku, joka osoittautuukin vielä ihanammaksi ja tärkeämmäksi, ja jolla voisi olla minuakin kohtaan sellaisia tunteita. Jos Hoo onkin minulle tarkoitettu, niin ehkä minä sitten saan hänet joskus, mutta on turhaa jäädä odottamaan. Kyllä minä haluaisin odottaa ja herätellä toivoa, mutta ei sitä turhaan kannata.

En usko, että vielä aikoihin tulen hänestä oikeasti pääsemään yli, mutta kai se on jo hyvä askel eteenpäin, että miettiminen ei ole ainakaan neljään päivään tuntunut ahdistavalta ja sellaiselta, että vittuperkelesaatana haluan sinut ja olen valmis tappamaan ihmisiä sen takia. Se on tuntunut ehkä normaalimmalta ja kontrolloitavammalta. Sitä paitsi onhan tämä kaikki kasvattanut minua omasta mielestäni ihan hirveästi. Tuntuu välillä, että olisin ihan eri ihminen kuin vuosi sitten. En tiedä totuutta, mutta minusta tuntuu ihan siltä. Ja minä olen varma, että vaikka kuinka tulisi uusia poikia tai miehiä elämääni, Hoo tulee aina olemaan sellainen erityistapaus. Ei sitä osaa selittää, sen vain tietää. Suloinen ensirakkaus. Ehkä tämä tästä. Minä olen oikeasti nyt valmis luovuttamaan. En olisi halunnut mitenkään sanoa sitä, mutta on pakko. En halua herätä siihen karuun todellisuuteen sitten joskus, että olen odottanut häntä turhaan. Pääasia, että hän on tyytyväinen elämäänsä ja antaa heidän seurustella rauhassa. Toivon vain, että he ovat sitten oikeasti onnellisia yhdessä ja kaikkea sellaista. Ja että Hoo ei unohda sitä, että joskus kerran sata vuotta sitten toukokuussa joku tyttö sen luokalta tuli kertomaan, kuinka tykkää hänestä. En haluaisi, että hän unohtaa kokonaan, vaikkei hänelle muuten merkitsisi koko asia yhtään mitään.

Voi olla, että tämä on vain hetkellinen mielipiteeni ja tuntemukseni asiasta, mutta sen näkee sitten. Ehkä Hoo on minulle sellainen henkilö, josta en pääse koskaan lopullisesti yli. Uskon, että opin kuitenkin elämään tämän kaiken kanssa, mutta että tilanne voi tietenkin ajautua siihen, että en pääse hänestä koskaan yli. Ehkä tässä käy niin, että muuten en hirveästi huomioi häntä, mutta aina kun näen, tunteet nousevat pintaan? Senkin näkee sitten.

Tänään olen pitänyt hänestä 400 päivää. Ehkä on oikeasti jo korkea aika yrittää muuttaa jollain tavalla tilannetta. Minä olen tehnyt kaiken, minkä voin.

On tässä kaupungissa vaikeaa
Kun jonkun löytää jota rakastaa
Ei täällä rakkautta näyttää saa
Se täytyy salata ja vaientaa