Sain aihetta käsittelevästä aineesta 9½. Olen tyytyväinen, koska se on sekava.

Salaisuuksia

Minulla on salaisuus. Se ei ole pieni, se on suuri ja se liittyy sinuun. Kukaan ei tiedä siitä, ja vaikka lähtösi jälkeen siitä olisi voinut jopa puhua ääneen, en pystynyt siihen. Lähdöstäsi on nyt kolme kuukautta, ja minä muistan kaiken silti. Jokainen hetki pyörii muistojeni ympärillä. Tiedän, että sinäkin olit sinä aikana onnellinen, mutta eri syistä kuin minä. Minä muistan vuosien varrelta paljon asioita. Muistan, kuinka minua jännitti ensimmäisenä koulupäivänä ja muistan neljännen luokan luokkaretken. Muistan uudet ystävät yläasteajoilta, ja muistan kauniit sadunomaiset paikat, joissa olen vieraillut. Näinä hetkinä olisin voinut ottaa kaiken sen uuden onnen ja ilon ja sulkea sen purkkiin. Avata saisi, kun olisi uinut tarpeeksi kauan surullisuudessa ja vihassa. Nämä hetket kuulostavat hienoilta, ja sitä ne olivatkin. Mikään näistä ei kuitenkaan aiheuttanut samanlaista möykkyä vatsani pohjalle kuin sinä. Sinä vain yhtäkkiä tulit siihen kuin suuri sakea sumu, josta en vain löydä pois. Olit suurinta, mitä koskaan minulle oli tapahtunut, enkä tiennyt pitäisikö olla iloinen vai surullinen asiasta. Hetken ajan tuntui vaikealta. Olisin aivan varmasti osannut lentää, jos olisin uskaltanut kokeilla, ja olisin samalla hetkellä voinut muuttaa kauas pois. Paikkaan, jossa minua ei tunneta ja jossa joku minut löytäisi ja kertoisi että kaikki vielä selviää. En tiedä, olisinko uskonut häntä, mutta ainahan sitä haaveilla saa.

Haaveilusta en tiedä. Toisaalta tunnen käsitteen paremmin kuin uskoisikaan, ja alun vierastaminen sitä kohtaan ei tulisi enää kuuloonkaan. Sen vain oppi silloin. Halusin nähdä tulevaisuuteen, vaikken voinut, ja kadotin todellisuudentajuni useaksi hetkeksi. Tässäkin tilanteessa olisin voinut tarvita ihmisen, joka olisi kertonut, että olen normaali. Samaan aikaan normaaliuttani etsiessä, yritin päästä lähemmäksi jotakin. En ole varma, mitä. Ehkä sinua, vaikka on vaikea myöntää. Mitään ei pitänytkään tapahtua, pääasia, että olit siinä. Olit ajatusteni taustakuvana. Olit niin turvallinen ja lämmin, ettei toista samanlaista voisi koskaan kohdata. En pyytänyt muuta kuin läsnäolosi. Vaikka istuisit siinä vain hiljaa ja kohdistaisit katseesi pöydällä olevalle paperille, se olisi suurtakin suurempaa minulle.

Sitten joskus aika vain loppui. Päiviä oli enää muutama jäljellä. Minua pelotti. Aivan kuin jokin suuri peto nielisi minut, jos en ottaisi kaikkea irti viimeisistä hetkistä. Viimeiset päivät toivoin, että jotain mullistavaa tapahtuisi. Oli pakko toivoa, koska muuta ei ollut. Jos ei ole toivoa, ei ole mitään. Se on eräs kuulemani raaka totuus. Oli pakko hengittää viimeiset kerrat samaa ilmaa ja keskittyä. Viimeinen silmäys osui silmiisi, ja siitä piti alkaa toipuminen tästä kaikesta.

En koskaan ajatellut, että kertoisin sinulle mitään. Ajatus tuntui miltei kuvottavan absurdilta. En tiedä, mikä sen tunteen toi, mutta asiat vain menivät niin. Luisuivat rauhassa omille paikoilleen, omiin uomiinsa. Hitaasti, mutta melko varmasti. Nyt tuntuu siltä, että vihdoin pystyin siihen. Pystyin myöntämään asian, jota en kuukausia sitten myöntänyt itsellenikään. On tämä aika suuri asia minulle. Koko maailman asioissa se oli vain pieni mitätön ongelma, joka ei kosketa juuri ketään. Sille voisi nauraa tai joku herkkä jopa ehkä valuttaa muutaman kyyneleen, mutta että se muuttaisi jonkun ihmisen elämää? Ei ikinä.

Pelottavaa tämä on ollut ja pelottavaa se tulee olemaan vielä pitkään kaiken jälkeenkin. En voi sanoa, että olisin traumatisoitunut tai mitään sen kaltaista, koska en ole. Ei mitään sisäistä kaipuuta tai koskettavaa muistoa ulkoa huomaa, ne kaikki ovat sisällä sydämessä, piilossa muilta. Niin kauan, kun ihminen on ulkopuolelta kunnossa, harva rohkenee epäilläkään, että sisällä olisi mikään väärin. Yksin joudut sydämesi kantamaan, vaikka et jaksaisi. Siksi tämä tuntuu pelottavalta. Sekoittaa sinut ja pistää syy sinun niskoillesi. Syy ei todellisuudessa ole kenenkään, tai korkeintaan minun. Jos en halua syyttää itseänikään, voisin syyttää jotakin ylempää tahoa. Jumalaan en usko, mutta johonkin kyllä. Ei kaikkea voi ihmisten syyksi pistää.

Toivoisin vain, että kaikki jatkuu normaalisti. Minä jatkan omaa elämääni, sinä omaasi. En tiedä, että miten se jatkuu, mutta sen tiedän, että tämä kaikki on oikeasti vielä edessä ja vain puolet asioista ovat näyttäytyneet minulle muodossa, jonka pystyn omin avuin ymmärtämään. Uskon, että loputkin asioista selviävät joskus. Ehkä olen vastaavassa tilanteessa toistamiseen. Toivon kuitenkin, että en ainakaan ihan heti.

En tiedä, mistä kaikki johtuu. Ehkä siitä, etten ollut tarpeeksi vahva alussa. Luotin sinuun sokeasti ja varmasti. Uskoin, että kaikki voisi kääntyä vielä parhain päin. Olen onnekseni kuitenkin ollut alusta asti melko realistinen. Tiedän, mihin pystyn ja mihin minulla ei yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia. Jos hyppelisin jatkuvasti pää pilvissä, mistään ei tulisi mitään.

Tämä kaikki vain siksi, että olisi helpompaa sitten, kun ei enää ole aikaa yhdenkään minuutin verran. Halusin vain, että tiedät ja ottaisit minut vakavasti, vaikka et muistaisikaan minua sitten, kun olet kolmekymmentäseitsemänvuotiaana kolmannen lapsesi ristiäisissä peittämässä liikutuksen kyyneliä. Miehethän eivät itke, sinä sanoisit nyt. Uskon silti, että aikuistut nopeammin kuin huomaatkaan. Katso, pystyn kuvittelemaan sinut jo tulevaisuudesa muiden ihmisten kanssa ja toivomaan sinulle onnea elämään. Kaikki on hyvin. Rakkain terveisin, minä.