Tapasin tänään erään ystäväni, joka oli kanssani viime vuoden samalla luokalla. Muistelimme ihan hirveästi viime vuotta ja nyt olen vain nyyhkyttänyt kotona yksinäisyydessäni. On ihan kamalan kova ikävä Hoota ja kaikkea sitä viime vuoteen liittyvää. Haluaisin niitä hetkiä takaisin päähäni. Osan muistan, mutta en voi enää mitenkään muistaa ihan kaikkea. Siitä kertomisestakin on jo hirveät neljä kuukautta. Olen ihan sekaisin kaikin puolin. Nytkin aloin itkemään, kun pöydältä tippui jotain ja meteli oli kova. En vain sietänyt sitä, joten kyyneleet tulivat silmiini. En ymmärrä enää itseäni ollenkaan!

Miten tästä oikeasti voi toipua? Kun tällainen ahdistuskohtaus iskee, en kykene tekemään mitään. Nytkin keskityn hengittämään kunnolla. Helvetti.

Ehkä ei olisi pitänyt avautua niin paljoa ystävälleni, kun siitä näköjään seurasi tällainen olotila. Ehkä se oli liian konkreettista muistelua, kun siinä oli joku toinenkin, joka oli sivullinen muutamassa muistossa.

Miten minä ajauduin tähän... Pelkään, että minusta tulee sellainen katkera ja yksinäinen ihminen, joka ei vain yksinkertaisesti osaa iloita toisten puolesta vaan murtuu omaan rumaan kohtaloonsa eikä pääse sieltä pohjalta koskaan ylös. Tiedän, ettei pitäisi murehtia, mutta en vain osaa olla murehtimatta. Olen nytkin jo niin katkera ja kateellinen. Enkä oikeasti yhtään ihmettelisi, jos joku sanoisi päin naamaa, ettei jaksa enää kuunnella minun jankutustani.

Sanoit olevasi onnellinen
Tyttö on kaunis ja ystävällinen
Minä vihaan häntä