Olo on parempi. En ole oikein jaksanut kirjoittaa, vaikka tavallaan olisi ehkä pitänyt. Oloni on vain jotenkin helpottunut viime viikonlopusta. En ehkä ole miettinyt häntä aivan niin paljoa kuin yleensä ja kai sekin on jonkinlainen helpotuksen merkki, tai myöntymys. En tiedä enkä osaa nyt oikein kirjoittaa.

Luin erään kirjan, jossa kirjan päähenkilö toivoi aivan hirveästi tapaavansa miehen, jota rakastaisi ja joka rakastaisi häntä, ja että he perustaisivat perheen. Lopulta kirjan lopussa jopa hänen ikisinkuiksi leimautuneet ystävänsä löysivät elämänsä miehen ja saivat lapsia, mutta päähenkilö jäi yksin, vaikka hän sitä kaikkea eniten toivoi. Mitä jos minulle käy noin? Tiedän, että olen ihan kohta vasta 17, mutta minua pelottaa silti. Entä jos jään ikuisiksi ajoiksi yksin? Kai niinkin voi käydä. Mitä jos minusta tulee sellainen katkera vanha ämmä, joka ei saa ketään, mutta joka kadehtii ystäviänsä? Sitten erakoidun ja en koe koskaan molemminpuolista rakkautta. Minä pelkään niin, että käy noin. Kuten sanoin jo, että tiedän, ettei minun pitäisi vielä tällaisia murehtia, mutta en vain voi olla murehtimatta enkä tiedä miksi. Tiedän, että voi käydä periaatteessa mitä vain, mutta silti.

Sitä paitsi sekin minua pelottaa, että pystyykö kukaan olemaan ns. parempi kuin Hoo? Maailmassa on hirveästi miehiä, mutta pelkään silti. En jotenkin vain osaa olla murehtimatta.

Odotan ratikkaa, yritän unohtaa ikävän, joka jäi
muhun asumaan, muhun asumaan.