Näin hänet nopeammin kuin arvasinkaan, eli eilen. Satuin olemaan jälleen bussipysäkillä ystäväni kanssa ja käännyin katsomaan taakseni, siinähän se ihana ihminen taas oli. Voi hyvä ihme sitä tunnetta, mikä taas tuli, kun katsoimme toisiamme silmiin. Päädyimme vielä samaan bussiinkin, eli sain katsella häntä ainakin kaksikymmentä minuuttia ja takoa päähän, että herranisä, hän on tosiaan siinä!

Ainut huono juttu on se, ettei meistä kumpikaan moikannut toista. Minä olisin moikannut, jos hän ei olisi suurinpiirtein juossut täysillä bussin takaosaan istumaan. Hän oli yhdessä vaiheessa kyllä avaamassa suutaan ja näytti siltä, että sanoisi kohta jotain, mutta sitten hän pakenikin siitä. Mutta ensi kerralla moikkaan, vaikka näkisin hänet neljäntoista metrin päässä, kiljun vaikka niin kovaa kuin keuhkoistani lähtee, että MOI.

Hän oli niin uskomattoman ihana! Tämä tunne vain suurenee ja suurenee, ja on yksinkertaisesti hirveän hyvä olo. Olen niin hänen lumoissaan, ettei yhtään mitään rajaa. Nyt ymmärrän niin hyvin jonkun ihmisen lausumia sanoja siitä, että kuinka rakkaus on suurin tunne kaikista. Niin se on. En voi millään sanoilla tehdä tarpeeksi selväksi sitä, kuinka paljon rakastan häntä. Minä itkin eilen illalla ilosta. Siitä, että näin häntä kerrankin enemmän kuin noin viisi sekuntia ja ettei hän näyttänyt ollenkaan vihaiselta. Hän kuunteli selväsi siellä bussissa minun ja ystäväni juttuja, ja välillä hänen suupieliinsä tuli pieni hymynkare. Ehkä hän ei inhoa minua.

Mutta siis, miten noin ihana ihminen onkaan olemassa? Tästä maailmasta ei löydy yhtään mitään ihanampaa ja rakastettavampaa miestä. Minun puolestani voin rakastaa häntä vaikka koko loppuelämäni. Vaikka en koskaan saisikaan häntä (kuten en mitä luultavammin saakaan), haluan rakastaa häntä ikuisesti. Maailmassa ei voi koskaan olla liikaa rakkautta.

Minä pakahdun. Halkean, koska hän on vain niin.. en pysty edes kuvailemaan. Tätä hymyä on kaivattu huulilleni.

Muistatko miltä tuntuu
juopua hölmöstä rakkaudesta