Apua. En saa henkeä.

Koulussa oli kammottavaa. Hoon näkeminen aiheutti taas aivan hirveitä tunteita. Olin niin uskomattoman iloinen siitä, että hän oli siellä. Että hän istui samassa luokassa kanssani ja katsoi minua silmiin yhdessä vaiheessa niin suloisesti, että sulin. ♥ Samaisella hetkellä minun olisi kuitenkin tehnyt mieli itkeä, koska se sattui niin paljon. Se yksi ainut katse, jota suloisempaa en ole koskaan varmastikaan nähnyt. Tyhjä olo siitä syntyi, ja suuri sellainen. Sitten hän taas katosi pois. En saa kuitenkaan sitä katsetta mielestäni pois. Se oli niin uskomattoman jotenkin viaton ja sellainen "mitä pahaa olen tehnyt"-tyylinen, että olisi tehnyt mieli juosta hänen luokseen, halata ja kertoa, että hän ei ole tehnyt mitään. Voisin verrata sitä tämän blogin ulkoasun kuvaan, tuota tuntemusta siis. Minun täytyi kuitenkin vain pysyä paikallani, pidätellä kyyneliä, yrittää vaihtaa jollain sisäisillä voimilla kasvojeni väri punastuksesta normaaliksi ja saada pysäytettyä se sisäinen ja ulkoinen tärinä ja paniikki. No voin sanoa, että en täysin onnistunut.

Kauanko tällaista tunnetta vielä kestää? Minusta tuntuu, että olen jo nyt aivan rikki sisäisesti sekä ulkoisesti. En kestä enää kauaa, mutta mitä tässä tapauksessa luovuttaminenkaan tarkoittaa? Ehkä sitä, että päästää irti otteen kaikesta elämässään. Makaa vain lattialla, eikä enää edes itke. Siis eihän tällaista enää kauaa voi jaksaa. Olen menettänyt puolet elämästäni Hoon takia enkä koskaan saa mitenkään mitään takaisin. Hulluahan tämä kaikki on, mutta miksen silti tiedä mitä tehdä?

Rakastan sinua henkäyksin, hymyin,
kyynelin, kaikella elämäni voimalla.