Minua pelottaa. Minua pelottaa. Minua pelottaa. Minua pelottaa. Minua pelottaa.

Pelottaa. Minä en halua päästää Hoosta irti. En koskaan. Puhun totta, en koskaan. En halua tuntea sitä kauhua, joka luultavasti syntyy, kun en enää näe häntä. Ajatus tuntuu niin sietämättömältä. Ahdistus alkaa olla taas täällä. Se saapuu hitaasti, mutta varmasti ilmoittamatta tulostaan. Ahdistus voi tulla pienestä. Se voi tulla siitä, että Hoo flirttailee jonkun tytön kanssa tai se voi tulla vain siitä, että hän ei ole koulussa. Tänään iltapäivällä se taas alkoi. En tiedä tarkalleen, että mistä tällä kertaa, mutta minulle vain tuli sellainen mahdoton tunne. Sellainen, etten tiedä mitä minun pitäisi ajatella, tehdä tai tuntea. En tiedä, että onko tämä hyvä vai huono juttu. En usko, että ainakaan hyvä. Samaan aikaan yritän olla miettimättä häntä, mutta kuitenkin mietin häntä koko ajan ja ajatuksissani on se kesäkuu. Se mietityttää jatkuvasti. Joka toinen sekunti vaihdan mielipidettäni ja olen aivan sekaisin.

Kävelin tänään kaikessa rauhassa ympäri kotipaikkaani ja yhtäkkiä takaani juoksi Hoo ja muitakin ihmisiä liittyen hänen harrastukseensa. Järkytyin niin suuresti, että minun täytyi mennä pieneksi hetkeksi istumaan eräälle penkille. Muutaman minuutin ajan odotin vain, että hengitykseni tasaantuisi ja pystyisin taas liikkumaan ilman, että jalat pettäisivät ja lyyhistyisin maahan. Se oli hankala tilanne. Vieläkin tunnun olevan jollain tasolla shokissa tai jossain horroksessa.

En tiedä, miten aion selvitä tästä kaikesta eläessäni tietoisuudessa, etten tule koskaan saamaan häntä. Hän on enemmän kuin sellainen ihminen, jota minä en saanut. Jos kohteena olisi kuka tahansa muu henkilö, se olisi ohitettavissa melkein olankohautuksella. Tunnen kyllä itseni sen verran hyvin. Nyt on kyseessä vain tämä Hoo, joka on enemmän kuin kukaan muu. Muistan niin monia asioita menneiltä vuosilta. Muistan yksittäisiä kappaleita, tuntemuksia, tuoksuja, ääniä. Enemmän muistan silti hetkistä, joiden aikana Hoo on ollut lähelläni tai olen ollut harvinaisen onnellisella tai onnettomalla päällä hänen takiaan.

Nyt tunnen taas, kuinka lämpimät kyyneleet valuvat poskieni kautta pöydälle. Ne melkein kuin heijastavat jotakin ilkeää maatessaan valkoisella puhtaalla pöydällä. Jos pyyhkäisen ne pois, niin ehkä niitä ei ole koskaan tullutkaan. Mitään kyyneleitä ei ole ollut olemassakaan. Ei ole ollut eikä tule olemaankaan. On harmillisen vaikeaa myöntää, että nämä kyyneleet ovat sinua varten. Sinun takiasi. Sinulle. Sinusta. Kaikki samaa turhuutta vain, ei tässä mikään nyt auta.

Sydämeni hakkaa varmaan kovempaa kuin koskaan ennen. Kyyneleet vain jatkavat tippumistaan. Pöydästä on vallattu yksi kohta kokonaan kyynelilleni. Kuinka traagiselta tämä kuulostaakaan. Käteni tärisevät, kun yritän kirjoittaa. Vakaa käsi on ollut historiaa syksystä lähtien. Sisälläni kiemurtelee, aivan kuin siellä lentäisi joku. Samaan aikaan vatsaan sattuu, päässä tykyttää ja tekisi mieli repiä se sydäntä satuttava asia pois minusta. Miksei tämä lopu? Miksi minulla on tämän kaiken lisäksi vielä niin helvetin paljon ajatuksia päässä, että pääni räjähtää pian? Miksi pidän juuri hänestä, miten hän reagoisi jos kertoisin, miksi hän ei ole tänään täällä, miksi en uskaltanut avata suutani, miksi hän on tänään tavallista suloisempi, miksi hän hymyilee noin, miksi sulan hänen katseestaan, miksi en pysty hengittämään, miksi en tehnyt mitään, miksi kuvittelen liikoja, miksi haaveilen hänestä, miksi hän istuu vieressäni, miksi hänellä on tänään noin kiva paita päällä, miksi hän katsoi tänne, miksi en voi puhua hänestä normaalisti, miksi itken jatkuvasti, miten hän käyttäytyy ystäviensä seurassa, miksi en voi saada häntä. Lista jatkuu. Kysymyksiä riittää. Vastauksia ei ole. Toivon, että jonain päivänä on.

This emptiness is killin' me
And I'm wonderin' why I've waited so long
Lookin' back I realize it was always there, just never spoken
I'm waitin' here
Been waitin' here