Nyt on taas hieman heikko päivä. Olen miettinyt asioita taas aivan liikaa, ja niin monta kertaa yrittänyt luovuttaa. En vain kykene siihen. En voi mitenkään antaa asioiden olla, koska minussa elää vieläkin toivo. Se ei välttämättä ole mikään suuri, mutta toivo kuitenkin. Jos olisi selvää, että hän ei ole minulle niin oikea ihminen, miksi itkisin hänen vuokseen näin pitkään? Moni ihminen olisi päässyt jo yli. Minä en vain suostu uskomaan, etten koskaan voisi saada häntä ja etteikö elämäni voisi muuttua vielä parempaan suuntaan. En osaa käsitellä tätä asiaa ehkä oikein.

Siitä on kulunut jälleen pari viikkoa, kun hänet näin. Aika menee aivan liian nopeasti. Kohta huomaan, että on kulunut jälleen yksi vuosi. Yksi satuttavimmista asioista on se, että kun koko ajan haluaisi nähdä häntä, mutta tietää, että se ei ole mahdollista. Tietää, että ehkä törmää häneen noin kerran parissa kuussa jos silloinkaan. Miksi minulle sattuisi niin hyvä tuuri, kun joitain ihmisiä, jotka asuvat jopa samassa talossa kanssani, näen noin kerran vuodessa? Se on niin kiinni tuurista ja sattumasta. En minä edes tiedä, että miten minun pitäisi käyttäytyä jos pääsisin joskus näkemään häntä muuten kuin vain ohimennen kadulla.

Voi voi.

I'm a war of head versus heart
and it's always this way
my head is weak, my heart always speaks