Minuun sattuu niin paljon. Näin Hoon ja fiilis on sen mukainen. Tuntuihan se hetken ajan ihanalta nähdä hänet, katsoa sitä koko ihmistä ja todeta, että yhtä ihana hän on, mutta silti sattuu niin paljon enkä minä enää jaksa tällaista. Hän näki minut ihan selvästi, en tiennyt olisiko pitänyt moikata tai jotain, mutta olin niin voimaton siinä vaiheessa, etten vain jotenkin kyennyt. Hän vilkaisi minua ihan säikähtäneenä ja jäi niin kummallinen olo. Mitä jos hän pitää minua oikeasti todella pahana ihmisenä, kun kerroin, vaikka hän on varattu? Mitä jos hän inhoaa minua koko loppuelämänsä? Minä en halua, että inhoaa. Minä haluan, että kun näen hänet, voin moikata häntä ja hymyillä, ja minä haluan, että hän moikkaa ja hymyilee takaisin kuten ennenkin.

Minä jotenkin aistin sen, että näen hänet tänään. Toisaalta haluan hirveästi nähdä häntä ja olla mahdollisimman lähellä, mutta nyt taas näkee, että mitä minulle kävi. Minä olen ihan rikki taas enkä voi ymmärtää, että vaikka tämän näkemisen perusteella tuli tunne, etten ihan ihan ihan oikeasti tule koskaan saamaan häntä, minä en silti halua unohtaa. Minä en halua, että hän olisi poissa elämästäni. Kunhan minä näen häntä välillä, niin kaikki on jotenkin ok. Ei mitenkään sinänsä hyvällä tavalla, mutta sellaisella menettelee, kaipa tämän kestää-tyylisellä surkealla tavalla. Tänään hän vain näytti jotenkin niin siltä, että hän ei varmaan ole miettinyt minua sekunninkaan vertaa sen jälkeen, kun viimeksi näki eikä siinä sinänsä mitään, koska miksi hän edes minua miettisi, mutta jotenkin vain. On niin hirveän voimaton olo. Väsyttää, itkettää, silmiä kirvelee, oksettaa ja kaikkea, mutta mitään ei näistä ole niin paljoa, että jaksaisi vaikka mennä nukkumaan tai itkeä.

Minä olen niin tajuttoman kyllästynyt tähän, että elämäni pyörii Hoon ympärillä eikä kyseinen mies edes virallisesti oikealla tavalla kuulu elämääni. Minä varmaan odotan häntä koko elämäni ja ihan turhaan. Miksi en voi tajuta ja miten asiat ovat edes menneet näin? Voisivatko asiat olla toisin, jos en olisi kertonut hänelle koskaan yhtään mitään? En pyyhkisi sitä asiaa pois, mutta silti joskus mietin, että olikohan se väärä päätös. En silti kadu. Minä en vain jaksaisi enää käsitellä tätä samaa asiaa joka päivä ja joka minuutti, koska mitään uutta ei tule, tämä vain pahenee tai pysyy paikallaan, mutta mitään muuta ei tapahdu. En väitä, että erityisesti olisin edes hirveästi yrittänyt, mutta joku minussa pistää vielä vastaan. Enää ei saisi, mutta pistää kuitenkin.

Miten silti kukaan voi näyttää sellaiselta, että täytyy oikeasti varoa, ettei vain syöksy halaamaan häntä? En hyväksy sitä, että joku muu saa halata häntä. Saatana. En vain jaksa enää, ja silti on pakko jaksaa.

Mä luulin aika ikävän syö
Ja toivo epätoivoni lyö
Mä luulin päättyy jokainen yö
Valonsäteisiin
Mut se ei olekaan niin