En ehtinyt eilen kirjoittamaan, eikä tuntunut olevan mitään asiaakaan. Viikonloppu on kohta takana ja minulla on ikävä Hoota. Niin ikävä. Vatsassa tuntuu hassulta ja itkettää, mutta en ole vielä sentään itkenyt. Sinänsä siis viikonloppu on mennyt aika helposti. Tällä hetkellä minun tekee mieli koko ajan puhua hänestä jollekin. Siis on minulla yleensäkin näitä outoja mielihaluja, mutta tällä hetkellä se on varmaan pahempi kuin koskaan ennen. On vain pakko saada purkaa jollekin, mutta en enää tiedä kelle haluan puhua ja kelle en.

Meillä on niin vähän koulua enää jäljellä, että alan olla paniikissa. Kohta ei ole enää mitään! Pelkään kesää. Pelkään sitä niin paljon, etten suostu myöntämäänkään, että kuinka suurta tämä pelko on oikeasti. Tuntuu siltä, kuin tavallaan odottaisin sitä, että koittaisi erkaantuminen kyseisestä henkilöstä, mutta oikeasti en odota yhtään. Uskon, että tilanne siitä kyllä paranee, mutta tarvitsen jonkun, joka auttaisi minua ylöspäin. Potkisi eteenpäin, etten jäisi kellumaan siihen haikeaan olotilaan sitten, kun se valitettava aika koittaa.

Minusta tuntuu, että olen kasvanut tämän vuoden aikana niin paljon ja se johtuu varmasti Hoosta. Olen oppinut ymmärtämään omia tunteitani vähän paremmin ja ehkä kypsynyt jotenkin. En tiedä tarkalleen, että mitä tämä tarkoittaa, mutta pieniä aavistuksia on havaittavissa.

Minä olen nähnyt tällä viikolla jokaisena yönä unta, jossa Hoo on ollut jossain osassa. Jonain päivänä pienemmässä, jonain päivänä suuremmassa. Toisena päivänä hän on ollut melkeinpä pääroolissa ja toisena vain ihan pikkuinen sivuhenkilö. Melkein pelkään nukkumista, koska tiedän, että jokaikinen yö hän on siellä eikä näytä siltäkään, että hän aivan heti mielestäni pois lähtisi.

Sokeesti sinusta sairastuin
Sut väkijoukosta tuntisin silmät kii