Taas tässä kävi näin. No kai se oli odotettavissa jo heti silloin, kun erotin etäisesti Hoon kasvot bussipysäkiltä. Mukava shokkitila tuli taas iloisesti hypähdellen luokseni ja samassa bussissa matkustaminen pahensi sitä entisestään. Onneksi hän oli tällä kertaa ihan tyhmä, hirveä, ruma ja ällöttävä. No ei. Ei hän ollut. Ei todellakaan. H oli jälleen kerran ihan vittu yhtä ihana, suloinen, hellyyttävä ja sympaattinen kuten aina. Totta kai hänen tukkansa oli vielä kasvanut niin, että se kihartui sen pipon alta suloisesti ja totta kai hänellä oli samanlainen sydäntäni vavisuttava kävelytyyli. Ja sitten tulee vielä paras. Istuin siis aika lähellä häntä bussissa ja minua itketti ihan hirveästi koko ajan. En ole koskaan pidättänyt niin kovasti itkua ja yrittänyt kaikin voimin estää sitä, ja silti muutama kyynel valui poskelle. Yritin niitä vaivihkaa pyyhkiä ja olla ihan normaalisti, mutta juuri pahimmassa vaiheessa H sattui katsomaan minua ja yritin elehtiä jonkinlaisen normaali-ilmeen päälleni, mutta kyllä hän näki ne kyyneleet. Se katse näytti niin oudolta. Jotenkin... en tiedä. Jollain lailla säälivältä ja jotenkin vain niin kummalliselta, etten osaa edes selittää. Aargh. Minä olisin niin halunnut mennä puhumaan sen kanssa, mutta toki sillä oli taas sellainen kymmenen miehen kaverijoukko ympärillään, että jäi kyllä tälläkin kertaa väliin. SAATANA!

Olihan se ihanaa nähdä hänet, mutta nämä reaktioni eivät ole ihan niin mukavia. Hetken kun taas luulin melkein kaiken olevan hyvin, se kaikki hyvä kaatui taas niin nopeasti. Tuli jälleen kerran muka tajuttua se, etten koskaan saa häntä. Mä en tule koskaan olemaan hänen kanssaan, en tule koskaan olemaan metriä lähempänä sitä enkä koskaan saa kokea hänen kanssa mitään. Joku muu saa sen kaiken. En minä. Miksi silti olen vielä tässä? Kuinka idiootti ja heikko minä olen? Kuinka kestän edes elää tällaisessa? Miten olen niin satavarma, etten tule koskaan enää pitämään kenestäkään muusta, koska olen niin koko elämääni myöten kusessa hänen? Miksi uhraisin kaiken sen takia? MIKSI? Ja koko ajan minä silti olen periaatteessa teoriassa tietoinen siitä, etten koskaan saa elää hänen kanssaan, mutta kuitenkaan en muka tiedä sitä. Miksi täytyy olla näin hullu ja toivoa? Miksi en voi luovuttaa heti ja ymmärtää sitä, ettei tästä oikeasti voi tulla mitään? Ja hullua on sekin, että tuntemani ihmiset ihmettelevät, että miten voin antaa rakkauden kohdella minua näin? Tai että miten minä jaksan olla tilanteessa, jossa olen jonain heittiönä. Pakkohan se on jaksaa. En minä muutakaan oikein voi tai osaa tehdä.

Kauneinta toiselle on rakkaus (sul on sun elämä ja mul on mun, mut ei tänään mietitä sitä)
vaikka tiedän et, hetken se ehkä kestää (annetaan mennä) jää luoksein.