Tämä on tällaista vuoristorataa vain. On päiviä, jolloin sattuu paljon eikä kykene mihinkään, mutta on päiviä, jolloin energiaa on jopa liikaa eikä ikävöi niin paljon kuin yleensä. Se vain on niin tätä. Olen jo niin tottunut, vaikka silti välillä herää kysymys, että mitä, onko tämä minun elämääni?

Olen kuunnellut ystävieni autuasta onnea muutaman viikon ja tunnen olevani huono ystävä, kun en enää pysty kuuntelemaan. Tai siis kyllä minä kuuntelen ja iloitsen aidosti heidän puolestaan, mutta samalla he vähättelevät huomaamattaan minun tunteitani vain siksi, että minä en koskaan saanut sitä yhtä, jota haluan enemmän kuin mitään olen koskaan halunnut tai tulen haluamaan. Minä en saisi hehkuttaa, en saisi itkeä, en saisi tuntea mitään. Vain he saavat, koska he seurustelevat kolmen viikon tuntemisen jälkeen. Ehkä se on jonkun mielestä reilua, mutta minun mielestäni ei.

Ihmiset sanovat, että se prosenttiluku, että kuinka helppoa on löytää joku, jonka tunteet ovat samanlaisia, on pieni. Suorastaan pienenpieni, ihan pikkuruinen. Miten se voi olla totta, kun tälläkin hetkellä ystävistäni 3/4 seurustelee onnellisesti? Onko tämä siis väärä luulo vai mitä? Vai olenko minä yksinkertaisesti vain niin huono-onninen tai paska ihminen? Onko mielestänne ilkeää myöntää itselleen omassa rauhassa se asia, että ei enää kestä toisten alituista onnea, iloa ja rakkautta? Minä olen iloinen heidän puolestaan, kyllä, mutta en enää yksinkertaisesti pysty sietämään sitä. Heillä on oikeus kertoa rakkaidensa jokaisesta liikkeestä ja sanasta, mutta jos minä inahdankin minun rakkauteni kohteesta yhtään mitään, saan palautteena vain "nyt kyllä ryhdistäydyt" -lauseita. Ehkä lopetan puhumisen ja kuuntelemisen, erakoidun jonnekin yksin. Hautaudun omaan itsekkyyteeni ja katkeruuteeni.

What a wicked game to play
To make me feel this way
What a wicked thing to do
To let me dream of you

Tätä ei varmaan lue enää kukaan, mutta eipä sillä väliä. Itselleni kai tätä lähinnä kirjoitan?