Minulla on niin tajuttoman kamala ja sekava olo, etten pysty tekemään muuta kuin istumaan ja tuijottamaan eteenpäin. Minua itkettää ihan kauheasti, mutta kyyneleet eivät vain tule. On niin mahdoton olo. Ennen minulla oli edes se ihan pieni määrä toivoa, ihan ihan todella pieni, mutta nyt sitä ei ole senkään vertaa. Minä en voi vain olla ajattelematta nyt häntä, niitä lauseita, sitä että hän seisoi siinä ihan lähellä ja puhui minulle, hymyili minulle, oli niin ystävällinen, herttainen, sympaattinen ja mitä kaikkea vielä. Olen iloinen siitä, että hän otti sen asian niin, mutta en vain vieläkään käsitä.

Se ajatus, että hänellä on joku, on niin kuvottava. Minä en halua koskaan nähdä sitä tyttöä ja inhoan sitä, vaikka en edes tiedä kuka hän on enkä ole koskaan nähnytkään ja eikä hän edes ole tehnyt mitään väärää. Minua vain kuvottaa, että hän on jonkun poikaystävä. Jonkun poika, mies, rakas, kulta, rakkauden kohde ja mitä lie... Hirveän syyllinen olo. Minua vain inhottaa se, että jos se tyttö ei tajua kuinka onnekas hän on. En saa happea, kun mietin sitä, että hän voi halata Hoota silloin kun haluaa ja hän tietää, mitä Hoon päässä liikkuu. Minua kuvottaa, kun mietin, että kuinka he yhdessä nauravat minulle makeasti ja päättävät keskustelun ties millä hellyydenosoituksilla. Minua oksettaa, oksettaa, oksettaaaaaaaaaaaaaaaaaa.

Minua vaan niin surettaa. Ehkä en ole enää niin raivona sisäisestikään, ehkä olen hyväksynyt tämän jo osittain, vaikka en täysin sitä voikaan vielä tajuta. Ajan kanssa sitten. Sen vain sanon, että Hoota en tule koskaan täysin unohtamaan, vaikka kuinka rakastuisin joskus uudelleen. Tämä on ehkä ollut elämäni ihanin vuosi jollain tavalla, mutta vaikeinkin.

Ne kyyneleet eivät vain tule!

1-2-3 sydäntä särkyy
Vielä löytyy se joka ehjänä säilyy
Ehdin myöhemmin viettää aamuni
Jonkun kylkiluuhun kasvaneena