Miksi minä uskon ihan tosissani siihen, että kaikesta huolimatta vielä jonain päivänä kaikki kääntyy hyväksi?  Luotan siihen, että tämä juttu selkenee jonain kauniina päivänä ja voin unohtaa kaiken paskan. En ymmärrä, että miksi en opi, että tässä ei tule käymään mitä suurimmalla todennäköisyydellä hyvin? Kannattaako minun uskoa siihen, että tapahtuisi ihme? Ehkä ei.

Minä jotenkin uskon liikaa siihen, että joskus vielä törmään häneen kadulla ja yhtäkkiä hän kertookin, että erosi tyttöystävästään ja haluaa minut. Tiedän, että on ihan typerää toivoakaan niin, mutta minulla on sellainen tunne, että jotain on pakko käydä. En mitenkään suostu jättämään ajatusta, etten koskaan tule saamaan häntä. Olen hölmö, kun uskon näin, koska silloin joutuu vain pettymään. Normaalisti en herättele näin paljoa toiveita, nyt niitä on liikaa ja ne muuttuvat asioiksi, joita melkein haluaisin uskoa tapahtuvan. Miksi minä myös ajattelen niin, että ihmeitä tapahtuu. Ei minulle niitä koskaan tapahdu, miksi nytkään?

Minulla on vain niin suuri tunne, että tämä ei voinut jäädä tähän, ei mitenkään. En osaa tarkalleen sanoa miksi tai millä tavalla se tunne esiintyy, mutta joka tapauksessa joku toivo minussa elää silti. Huoh. Välillä jopa oikeasti kuvittelen, että siinä eräässä lauseessa, jonka hän silloin sanoi, oli jotain takana. Jotain positiivista. Toinen puoli minusta uskoo kuitenkin siihen, että hän ei vain raaskinut sanoa suoraan, että hyi olet inhottava tai jotain, mutta joku minussa silti vielä miettii jotain toistellessaan päässä sitä lausetta. Aaaargh, ei pitäisi ajatella näin paljoa, mutta en voi tälle mitään. Ehkä minulla ei pitäisi olla enää yhtään toivoa jäljellä.

Unohda se jätkä. Jätä se rauhaan, sä et koskaan saa sitä. Voit vaa kattoo sitä kaukaa ja itkee vähä, ku joku muu uppoo sen syliin, suutelee sitä ja se jumittuu sen toisen silmiin.