Minulla on vähän sellainen tunne, että melkein odotan nyt sitä, että voin päästää tästä kaikesta irti. Lösähtää itkemään jonnekin, kiljua, raivota ja surra. Syyttää itseäni, häntä ja kaikkia muita. Valehdella ja kuitenkin myöntää totuus kaikesta, että vika on kuitenkin minussa ollut ihan koko ajan. En osannut hillitä tarpeeksi ajoissa ja nyt ollaan sellaisessa pisteessä, ettei sitä pysty muuttamaan enää lievemmäksi. Vastoin omaa tahtoanikin melkein koko sydämeni toivoo sitä, että tämä kaikki olisi ohi. Hajonneita unelmia mahtuu jokaisen elämään varmasti, mutta minun elämässäni tämä yksi hajosi oman huonon itsetunnon -ja luottamuksen takia ennen aikojaan. Sitäkään ei voi enää korjata, ja nyt alkaa se vaihe, jolloin yritän oppia kaikista virheistäni ja oppia elämään harkitummin, vaikka en tiedä, että onko sekään järkevää.

Minä en edes voi mitenkään kuvitella pitäväni kenestäkään toisesta. Jos katson muita ihmisiä, niin jokaisessa on joko jotain, mikä muistuttaa häntä tai vaihtoehtoisesti on niin eri maailmasta ja on niin sellainen. Minä en haluaisi enää koskaan pitää kenestäkään muusta! Tämän tunteen takia vähän pidemmät ihastumiset eivät ehkä ole kovin järkeviä, koska siinä kasvaa niin kiinni siihen, ettei osaa ajatella ns. järkevästi.

Pää tulee kipeäksi liiallisesta miettimisestä. Tulisi edes itku, mutta olen jo liian kauan yrittänyt selvittää ongelmat itkemällä. Ei ne siitä parane, vaikka kuinka itkisi itsensä uneen.

18 päivää jäljellä ja en tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Kaikki on poissa. Kaikki on pilalla. Missään ei ole mitään järkeä. Kesäloman pitäisi olla ihana asia. Asia, jota kaikki oppilaat odottavat ympäri vuoden. Oli sitten vasta edellisenä päivänä loppunut loma, niin heti sitä kaipaa. Minä en kaipaa nyt. Minä kaipaan tätä arkea. Sitä, että voin jännittää itseni puuduksiin aamuisin ja elää öisin unissa, joissa meillä on jotain. Sitä minä kaipaan.

Sylihisi kaatua kaipaan,
hymysi sen saanut on aikaan.
En kosketustas ootella malta,
polvet multa pettävät alta.
Minut saat, kokonaan.