Näin hänet eilen. Tuli huomattua, että törmään Hoohon aina silloin, kun sitä vähiten osaisi ajatella. Oli vain niin kummallinen tunne, kun olin juuri bussissa melkein haljennut ikävästä ja yhtäkkiä noin tuntia myöhemmin kävelen kaupan kassalta ovelle, jonka toisella puolella näkee yhtäkkiä jotenkin tutun olemuksen ja sitten se olemus kääntyy ja kappas, siinähän onkin elämäni rakkaus liian suloisessa paidassaan ja farkuissaan. Siinä hän seisoo juuri niin kuin hänen pitääkin, hän hymyilee juuri niin kuin on tarkoitus ja hän on vain niin luonnollisen ihanan jotain. Minä tärisin ihan hulluna sen jälkeen, joten ehkä sinänsä terveyteni kannalta hyvä juttu, ettei hän katsonut minua silmiin kuin ihan hetken. Sinä hetkenä päässäni soi kyllä sinä muistat, kuinka katse viiltelee. Hän huomasi minut vasta, kun olin vähän pidemmällä kävelemässä siinä. Minä en vieläkään jotenkin sisäistä, että hän oli hetken siinä lähelläni ehkä metrin päässä. Jos olisin ojentanut käden vasemmalle, niin olisin koskenut hänen selkäänsä ja jos olisin siirtynyt vielä hitusen vasemmalle, olisin tavoittanut sen tuoksun, joka on vienyt minulta jalat alta niin monta kertaa. Kuulin hänen äänensä ja olisin halunnut vain jäädä kuuntelemaan, mitä hän puhui. Jäädä kuuntelemaan sitä söpöä ääntä, johon minulla kesti totuttautua, mutta joka on niin turvallinen. Se koko ihminen on vain niin turvallinen. Minulla ei ole koskaan ollut niin turvallista ja hyvää oloa kuin silloin kerran. Silloin, kun olin jotenkin niin lähellä ja niin huumaantunut hänen läsnäolosta. Siitä, että hän puhui minulle lauseita ja että hän oli pahoillaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli sellainen olo, että jos pysyn tässä koko loppuelämäni, minulle ei voi tapahtua mitään pahaa ja että jos saisin sen hetken kestämään ikuisesti, olisin maailman onnekkain ihminen. Olin niin turvassa.

Nyt on niin tukahduttava olo. Miksi täytyy pitää ihmisestä, jonka kanssa ei voi ns. jakaa rakkautta eikä sitä voi antaa sille? Sitä täytyy vain pitää sisällään ja siellä se lisääntyy, lisääntyy, lisääntyy ja lopulta minä varmaan halkean tästä kaikesta. En enää löydä mitään sanoja, haluaisin vain kysyä joltain ylemmältä taholta, että miksi. Mitä minä olen tehnyt väärin? Mitä minun olisi pitänyt tehdä vai onko tässä kyse jostain muusta? Miksi, miksi ja miksi. En koskaan saa näihin vastauksia. Mitä olen tehnyt, että olen ansainnut tämän? Ei se ajatus jostain, joka joskus vielä löytyy, paranna oloani millään tavalla, koska minä EN halua sitä jotain, joka joskus vielä löytyy, vaan minä haluan Hoon. Minä haluan perkele soikoon elää hänen kanssaan, minä haluan mennä hänen kanssa kihloihin, naimisiin ja minä haluan lapsia hänen kanssaan. Minä haluan herätä aamulla hänen vierestä, minä haluan pujahtaa hänen viereensä sänkyyn, minä haluan että hän on siinä vieressä. Minä haluan katsoa, kun hän nukkuu ja minä haluan tapella ja sopia hänen kanssa. Minä haluan suudella häntä, minä haluan koskettaa häntä ja haluan tuntea hänen hengityksensä minun lähelläni. Minä haluan hukuttaa hänet rakkauteeni ja haluan sanoa hänelle rehellisesti, että minä rakastan sinua.

Minä haluan tämän kaiken. Olen ehkä itsekäs, mutta en jaksa välittää. Mitään muuta en tarvitsisi.

Tuli vakava syksy ja toinenkin
minä väsyin hieman ja paljon unohdin
sen muistin mä kuitenkin miten sä hengähdit hiljaa