Viimeisimmästä kirjoituksestani on jo aikaa ja mietin jo, että viitsinkö tänne enää edes kirjoittaa, mutta nyt tuli sellainen tunne, että on pakko.

Lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon yllättäviä asioita. Olen miettinyt häntä vähemmän ja kaikki tuntuu helpommalta. Helmikuussa tapasin erään toisen, johon ihastuin. Ensin se tuntui vaikealta, pitää jostain toisestakin, mutta nyt se tuntuu jo ihan hyvältä. Osaan jopa nauttia asiasta. En tosin tunne häntä vielä kovinkaan hyvin, mutta hänkin on alkanut näyttää pieniä merkkejä kiinnostuksesta. Toivoni siis elää.

Mietin Hoota paljon, mutta en niin paljoa kuin ennen. Hän ei aiheuta niin suurta ahdistusta, hän on vähän kuin koko ajan mukana, mutta ei liikaa. Jos näkisin hänet nyt, olisin ihan hulluna ja olen nytkin, mutta toisen ajatteleminen helpottaa edes vähän. Hoon on pakko hiipua. Se tapahtuu hitaasti, mutta uskon, että aika auttaa. Itkin eilen ensimmäistä kertaa kuukauteen hänen takiaan ja se on jo aika paljon. Olen siitä iloinen, vaikka välillä sydäntä raastaakin. Samalla pelkään, että näen hänet ja samalla toivon, etten näkisi häntä enää koskaan.

Nyt yritän kuitenkin keskittää kaiken rakkauteni tähän toiseen, vaikka se välillä tuntuukin oudolta. Suurempi todennäköisyys tämän jutun onnistumiseen on kuitenkin kuin Hoon kanssa onnistumiseen. Se lienee mahdotonta.

Et voi nousta kenenkään selkään
Ja ratsastaa siellä läpi elämän,
Pyyhi kyyneleesi ja päätä, ettet pelkää,
Niin saat kaiken ja paljon enemmän