Tänään oli päivä, jolloin en halunnut kouluun. En halunnut nähdä häntä enkä mitään muutakaan. Masentaa kummallisella tavalla. Tavallaan on ihan hyvä olo, mutta joku harmittaa. Oikea syy oli kyllä päänsärky, mutta ei sitä tarvitse enää miettiä.

En ole nähnyt Hoota eilisen koulupäivän jälkeen ja minulla on jo nyt ikävä. Kuten eilen kirjoitin, oli ihan hyvä päivä Hoon osalta eilen, mutta joku tässä taas itkettää ja ahdistaa. Tällä hetkellä ei ole edes sitä pakko saada hänet-oloa, mikä muuten minulla on melkein koko ajan. Nyt on lohduton olo, sellainen, ettei millään ole väliä. Tämä ei onnistu, mikään ei onnistu. Eihän missään ole mitään järkeä ja sitäkään en ymmärrä, että miksi ihmiset valittavat koko ajan, että en voi tietää ja että jokaisen unelman voi toteuttaa, mutta kun minä vain tiedän, että se ei onnistu. Jotkut asiat vain voi tietää. Tämä on niin turhauttavaa. En hyödy tästä millään tavalla paitsi hetkittäisellä hyvällä ololla. Kukaan ei tule koskaan rakastamaan minua ja sanomaan, että "tässä nyt korvaus siitä, mitä kestit silloin kuin olit 16-17 vuotta".

Ihmiset aliarvioivat yleisesti koko ajan minun tunteitani ja mielestäni se on naurettavaa. Vaikka he eivät tietäisikään yhtään tunteistani tai voisi verrata omiin kokemuksiin, niin olisivat sitten hiljaa tai eivät sanoisi, että ymmärtävät tai vaihtoehtoisesti eivät arvostelisi. Ehkä se on vain yleinen ennakkoluulo, että ihastukset tulevat ja menevät. En voi ehkä sanoa, että tämä olisi enemmän kuin ihastus, koska en todellakaan ole rakastunut. Tai jos olisinkin, niin olisin niin sokea muiden sanomisille aiheesta. Ei, en usko siltikään että olen rakastunut. Se on niin suuri käsite. Ihastuminen terminä tuntuu niin pieneltä ja mitättömältä rakkauteen verrattuna. En minä tiedä haluaisinko mieluummin olla rakastunut. En kai, mutta silloin minut otettaisiin vakavammin, jos sanoisin, että olen yksipuolisesti rakastunut tai vastaavaa. Ihastuneelle sanotaan vain, että ota itseästi niskasta kiinni, tee asialle jotain tai unohda hänet. Helpommin sanottu kuin tehty.

Pakahdun tähän ikävöintiin. Mitä jos hän ei ole huomenna koulussa? Sitten on taas neljä päivää viikonloppu mukaanluettuna, joiden aikana en ole nähnyt häntä. Perjantaina ja lauantaina saattaa olla hiukan vielä välinpitämätön olo. Sellainen, että yrittäisin todistaa näkymättömille ihmisille, että en tunne häntä kohtaa enää mitään, mutta tosiasiassa sisälläni myllertää pahemman kerran. Sunnuntaina suostun jo myöntämään kaipuun ja melkein näyttämäänkin sen. En ole hyvää seuraa sunnuntaisin, uusi mottoni? Olin huhtikuun alussa viikon poissa ja silloin minä vasta ikävöin. Ensimmäisinä päivinä kiduin sen ajatuksen kanssa, etten ole nähnyt häntä jopa neljään päivään ja olen vielä hengissä. Mitä pidemmäs viikko ehti, sitä enemmän minä kärsin. Viimeisinä päivinä toivoin, että kellon viisarin siirtäminen olisi oikeasti toiminut käytännössäkin eikä vain seinälle katsoessa. Ehkä tuo viikon lomailu toisella puolella Suomea auttoi minua ymmärtämään, että millaista on, kun en enää näe häntä. Silloin toisaalta ei ole toivoakaan siitä, että näkisin häntä kaksikymmentäkaksi tuntia viikossa kuten nyt näen. Tuon viikon aikana sentään tiesin, että näen hänet tietyn päivämäärän jälkeen ja sekin lähestyi huimaavaa vauhtia, vaikka aluksi en olisi uskaltanut niin ennustaa.

Ikävä on, eikä mikään muutu.

Jos minulta udellaan, miksi rakastin häntä, tunnen voivani ilmaista sen vain sanomalla: koska hän oli hän, koska minä olin minä.