On ollut jo vähän yli päivän verran tunne, että sydämeni pakahtuu tähän ja olen iloinnut hänen olemassaolostaan. Katseidemme silloin tällöin kohdatessa tuntuu, kuin voisin vain lentää tai hypätä kattoon. Voisin kiljua koko maailmalle, että kuinka minä hänestä pidänkään. Hän on niin ihana ja minä en kestä, kun hän on niin ihana. Tämä tunne vain suurenee päivä päivältä ja tänään se ei tunnu yhtään pahalta asialta. Ainut paha asia on tässä se, että on jäljellä 19 koulupäivää. Sitten kaikki loppuu enkä kestä sitä ajatusta. Ehkä pitäisi olla optimistisempi ja ajatella, että on vielä sentään 19 päivää.

Näin viime yönä ihanaa unta. Jos mitä vain saisin tässä maailmassa, niin haluaisin, että se uni olisi totta. Siitä jäi niin onnellinen olo, vaikka hiukan ehkä masentunutkin, kun tietää, ettei se tosiaan ole totta.

Minä vain haluaisin nauttia nyt jokaisesta hetkestä kuin se olisi viimeinen. Katsella vain häntä ja hymyillä ikään kuin merkiksi, että kyllä minä kestän, vaikka en kestäkään. En ymmärrä sitä, että miten minä voin vain jättää kaiken ihan pian. Ehkä kamalin asia, minkä tällä hetkellä voin kuvitella, on se hetki, kun näen hänet viimeisen kerran. Voin kuvitella, kuinka hän kävelee eteenpäin, pois sieltä. Viimeinen silmäys kaikkeen niin pitkään kunnes hän katoaa. Mitä minä sen jälkeen teen? Kevätjuhlapäivinä on aina vapaa olo. Haikea, mutta samalla levoton ja rauhaisa. Aurinko paistaa, tai vettä sataa. Viileähkö ilmavirta kulkee läpi kehon ja tuntuu siltä kuin hengittäisi pitkästä aikaa raikasta ilmaa. Miten minä voin tuollaisen olotilan käydä läpi silloin, kun itkettää ja tekisi mitä vain, että voisi mennä ajassa taaksepäin? Miten minä voin mennä sinne 2.6? Miten minä voin? Eikö kellään ole mitään pienintäkään ajatusta, vaistoa tai mitään, mikä voisi yhtään auttaa...

Olisipa jo maanantai. Ei tätä odottamista jaksa.

If there is disease in you
I want to have that disease too
'Cause I want everything that is inside you