Eilen oli erittäin huono päivä. En ole ehkä koko kesänä ikävöinyt häntä niin paljon kuin eilen. Tai ikäväni koski lähinnä viime vuotta kokonaisuudessaan liitettynä häneen, tai siis tarkemmin selitettynä niitä kaikkia hetkiä koulussa, jolloin näin hänet. Se oli vain niin ihanaa, kun sai kuunnella ihan rauhassa hänen juttujaan ja katsella häntä ilman minkäänlaista tunnetta, että enää viisi minuuttia tai että nyt en tiedä, milloin näen hänet uudestaan. Tietysti koulupäivätkin loppuivat johonkin, mutta tiesi aina, että huomenna jälleen näkee. Enää ei voi tietää. Nytkin koko loman aikana olen nähnyt hänet vain kaksi kertaa, tosin molemmat ovat sattuneet kahden viikon sisään. Joka tapauksessa olisi niin ihanaa, jos voisi nähdä useammin. Ei siihen vain ehkä ole mitään kunnon keinoa tai ainakaan mitään, mikä olisi normaaliuden rajojen sisäpuolella.

Eilen tuli myös itkettyä paljon, ihan liikaa. Yksikin sana, joka muistutti jotain hänen sanomaansa sanaa tai yksi tuntemattoman ihmisen ele toi mieleeni aivan kaiken. Mukaan astui eilen myös ehkä ensimmäistä kertaa se todellisuus, että minä oikeasti kerroin hänelle. Tekisi mieli sanoa, että en se varmasti ollut minä, mutta minä se olin! Mikä minut sai tekemään niin? Muistan vieläkin kuinka paniikissa olin ja kuinka kävelin melkein hänen vierellään aukoen suuta ja lopulta saadessani sen viime hetkellä auki. Muistan vieläkin sentilleen paikat, joiden kohdalla seisoimme ja muistan, kuinka tuuli puhalsi lämpimästi. Sekin hetki on poissa. Kaikki on poissa ja pilalla, eikä minulla ole enää mitään, mistä pitää kiinni niin, että siinä olisi jotain järkeä. Tässä ei ole järkeä, mutta en pysty päästämään mitenkään irti.

Se tyttöystävä. Minä en vieläkään kestä sitä ajatusta. HELVETTI, MIKSI HÄN SEURUSTELEE? MIKSI MIKSI MIKSI MIKSI. M I K S I. Kaikki on niin surkeasti enkä enää kestä tätä ikävää.

Sadly things just happen we can't explain.