Näin hänet tänään ensimmäistä kertaa viiteen päivään ja reaktioni oli sellainen, kuin odotinkin sen olevan. Satuin vaivihkaa katsomaan sivulleni ja siellä hän oli. Sydän jätti aivan varmasti muutaman lyönnin välistä, punastuin ja pääni hautautui käsien väliin. Olin jälleen varautunut siihen, ettei hän tule, joten siitä tällainen järkytys. Minä niin rakastan sitä, miltä hän näyttää, kun hän keskittyy esimerkiksi kirjoittamaan. Voisin katsella sitä näkyä loputtomiin. Minulta meni koko koulutunnin sisältö ohi, kun keskityin itseni rauhoittamiseen. En mitenkään ymmärtänyt, että hän tosiaan oli siinä alle viiden metrin päässä minusta.

Minusta tuntuu, että minä kerron hänelle. Tiedän, että se on osittain melko typerää, koska emme tunne mitenkään todella hyvin ja tiedän kyllä, että hän torjuu minut. Kuitenkin, miksi jäisin miettimään koko loppuelämäkseni, että mitä jos olisin kertonut tai pohtimaan, että olisi oikeasti pitänyt kertoa. Minun täytyy vain löytää sopiva tilaisuus ja kertoa. Tiedän, että mietin koko kesän vain sitä, etten kertonut, jos en kertoisi. Nyt täytyy vain miettiä sopivia sanoja tai sitten luottaa, että ne tulevat itsestään. Minua jännittää ja pelottaa, mutta onneksi minulla on melkein kolme viikkoa aikaa kertoa. Haluaisin kertoa ehkä vasta viimeisellä kouluviikolla, koska jos tapahtuisi jotain noloa, niin en joutuisi kestämään kovin pitkään. Eniten tässä ehkä ahdistaa se, että miten saan ladattua itseeni sen tarvittavan rohkeuden kertoa hänelle ja päässäni pyörii syyllisyys siitä, että pistäisin hänet, syyttömän ihmisen, ahtaalle, jotta minulla olisi edes hiukan parempi olla ja että omistaisin tietoisuuden siitä, että hänkin tietää nyt. Jos jollakin tämän lukijalla on minkäänlaista vinkkiä tai vinkkejä kertomiseen tai mihinkään tähän liittyvää, niin otan enemmän kuin mielelläni niitä vastaan.

If the silence takes you
Then I hope it takes me too
Cause you're the only song I want to hear