On jo syyskuu. Olen toistanut tämän lauseen tässäkin blogissa varmasti monen monta kertaa, mutta sanon sen vielä kerran. Kylläpä se aika menee nopeasti. Voisin aluksi muistella viime syyskuuta. Silloin se ihastuminen Hoohon oli sellaista alkuajan ihanuutta. Pieniä suloisia ajatuksia siitä, että katsoiko hän minua, punastuinko minä ja muistuttaapa tuo kaukana oleva henkilö häntä. Muistelisin näin, että en aluksi ujouteni takia pystynyt myöntämään tunteitani. Yritin vähän kuin piilotella niitä ja puhuin niistä vain ehkäpä yhdelle ihmiselle. Nyt varmaan yli puolet tuttavapiiristäni tietää tämän tapauksen melkeinpä jokaisen salan. En oikein tiedä mistä se johtuu. Ehkä minä totisesti puhun liikaa asioistani? No, takaisin muisteluun. Muistan muutamia aivan ihania hetkiä syys-lokakuulta. Harmittaa vain, etten muista miltei ollenkaan sitä päivää tai hetkeä, kun ihastuin häneen. Katseen muistan ja sen hetken jotenkin, mutta en mitään tarkkoja yksityiskohtia. Minut tunnetaan erinomaisesta muistista, mutta tätä en muista. Sitten toisaalta muistan taas esimerkiksi sen, että millaiset vaatteet hänellä oli sinä päivänä. Ehkä sillä tiedolla ei tee mitään, mutta onhan se ihan hauskaa.

Muistan erään todella suloisen jutun syksyltä. En kyllä ihan tarkalleen muista, että mikä ajankohta oli kyseessä, mutta tämä vain tuli mieleen siitä, kun nyt itse olen kipeänä. Istuin koko vuoden ajan erään aineen oppitunneilla Hoon vieressä. Kerran hänellä oli melko kova flunssa. Hän yski todella kovaa ja nuhakin vaivasi poikaa. Muistan, kuinka halattavalta hän näytti silloin. Silmät olivat hieman vetistävät ja hän näytti siltä kuin itkisi pian, vaikka tiesin kyllä, että sekin johtui flunssasta. Sinä hetkenä olisin silti voinut vain kaapata hänet syleilyyni ja sanoa, että kyllä se kohta hellittää. Harmi vain, ettei tällä hetkellä, kun itse istun tässä kääriytyneenä peittoon ja varustautuneena suu täynnä kurkkupastilleja, kukaan ole ajattelemassa vierelläni mitään tuollaista. Ehkä vielä jonain päivänä?

Luin tänään nuortenlehti Demiä. En ole mikään sen suurin fani, mutten pidä sitä mitenkään ihan kamalanakaan. Siinä oli kuitenkin juttu rakkaudesta. Poimin sieltä muutamia osuvia lauseita. "Alttiuden synnyttää pikemminkin tunne siitä, ettei ole mitään hävittävää. Sen vuoksi heittäytyminen rakkauteen on mahdollista." ... "Uuden edessä on päästettävä irti osasta vanhaa elämää." ... "Virheiden etsiminen estää rakastumisen ja kertoo siitä, ettei ihminen ole vielä valmis rakastumaan." Voisin kommentoida jokaista lausetta. Alttiuden rakastumiseen ja tähän kaikkeen synnyttää todellakin se tunne, että ei ole yhtään mitään hävittävää ja että näin sen kuuluu mennä. Vaikka tilanne ei olisi ns. rakkaudelle hyväksi (kuten tämä, että rakastaa varattua), se tuntuu silti niin oikealta ja hyvältä. Sitä olisi valmis tekemään aivan mitä tahansa hänen hyväkseen ja on aivan sokea kaikelle muulle. Kuitenkin rakkaus tuntuu järkevämmälle kuin ihastuminen, ja sille, että sen tunteen kanssa voisi elää koko loppuelämänsä. Sitä voisi omistaa koko elämänsä sille toiselle. Samalla tuntuu siltä, että ei tosiaan ole mitään hävittävää. Mikään ei voi pilata sitä tunnetta. Uuden edessä on tosiaan myös päästettävä osa vanhaa elämää irti. Sen ei edes tarvitse olla mikään todella mahtavan iso ja kookas pala, mutta jonkinlainen pala kyllä. Minun tapauksessani se oli ehkä sitä, että päästin jokaiselta elämän osa-alueelta jotain pois siten, että odotin tilalle jotain uutta. Se uusi asia tuli ja jakautui näihin osa-alueisiin jättäen toki jonkun niistä hieman vajaaksi. Ehkä se täydentyy joskus, tai sitten se ei täydenny koskaan, mutta siinä määrin en enää kaipaa vanhaa tylsää elämääni. Sitä elämää, mitä elin ennen suurinpiirtein ennen 23.8.2006 ennen. Kaikista eniten olen samaa mieltä tuon virheiden etsimisen ja rakastumisvalmiuden puolesta. Nyt kun mietin, niin vielä alkukeväästä etsin virheitä hänestä ja yritin olla pitämättä hänestä niiden takia. Pikkuhiljaa huomasin, että ne virheet ovat osa häntä ja vaikka ne joskus hetken ärsyttävätkin, minä rakastan niitä virheitä. Ne eivät vähennä ihmisen arvoa vaan tekevät siitä ihmisestä vielä ainutlaatuisemman. En usko, että rakastaisin häntä, jos ne virheet eivät olisi osa häntä. Ei hän silloin olisi se Hoo, johon rakastuin. Ei todellakaan! Ehkä minä siis nykyään olen valmis rakastumaan ja siksi näin kävikin, vielä puoli vuotta sitten niin ei olisi voinut käydä.

En osaa sanoa siitä kouluasiasta oikein mitään. Koko muu maailma tuntuu olevan ihan eri mieltä kanssani, ihan oletin kyllä asian olevan näin. Rakkaus vai tulevaisuus, kysyi ystäväni. Rakkaus on minun mielipiteeni. Tulevaisuus järjestyy kyllä jotenkin, pakkohan sen on.

Yksi on suurempi muita
nyt ja aina
ja kun sen kohtaat et kysele hintaa
tai kuuntele jeesusteluita
ne ei mitään paina
ne ei helli ja polta sun rintaa