Olen tässä lähiviikkoina vähän kuin päättänyt ja en päättänyt, että soittaisin hänelle. Pyytäisin näkemään minut ja puhumaan kanssani. Minun on pakko saada puhua hänen kanssaan, selvittää asiat. Hänen mielestään missään ei ehkä ole mitään selvitettävää, mutta en voi jatkaa enää näin. Minun on pakko saada kuulla häneltä suoraan asioita, jotka muulloin ovat vain päässäni ja joista en tiedä tarkkaan, että mitä ne tarkoittavat ja missä mielessä.

Silti en osaa päättää, otanko riskin. En osaa päättää, että ottaisinko riskin että hän ei suostu näkemään minua/puhumaan kanssani? Otanko riskin, ja voisin päästä puhumaan hänen kanssaan? Minä en osaa päättää. En vain osaa. En uskalla ja samalla uskallan. Mielipiteeni vaihtuvat joka toinen sekunti. Eilen olin todella itsevarmana selittämässä ystävälleni, että perkele kyllä minä soitan ja selvitän tämän. Tänään olen kuitenkin itkenyt, että en varmasti tee sitä.

Näin hänet viime viikolla. Hän oli tavattoman ihana, sydämeni olisi halunnut pompata kurkun kautta ylös maailmalle. Hän tervehti minua, vaihtoi kanssani kuulumisia ja muisti erään hauskan asian, jota en tässä turvallisuussyistä kerro. En pysty selittämään edes sanoin, kuinka iloinen olin hänen näkemisestään. Itkin onnesta, tärisin vielä monta tuntia tapahtuneen jälkeen, törmäilin seiniin ja olin aivan totaalisesti sekaisin. Jostain syystä en kuitenkaan kyennyt sanomaan hänelle, että pitäisi puhua jostain vähän vakavammastakin. Ajattelin, että sen aika tulee vielä. Nyt kaduttaa, etten sanonut.

Olisi niin helppoa jos joku muu tekisi päätökset puolestani, mutta asia nyt on kuitenkin niin, että tätä ei voi päättää kukaan muu kuin minä. En vain osaa. EN OSAA.

Why can't I breathe whenever I think about you
Why can't I speak whenever I talk about you

Why can't I breathe whenever I think about you
Why can't I speak whenever I talk about you