Koko eilisen vain mietin, että missä hän mahtaa olla. Onko hän kavereidensa kanssa jossain, mitä jos hän on tavannut jonkun tytön ja lista voisi vain jatkua. Asiahan ei edes millään tavalla kuulu minulle. Hän saa käydä missä haluaa, tehdä mitä haluaa ja tapailla niin monia tyttöjä kuin ikinä haluaakaan. Tuntuu niin tajuttoman tyhmältä olla katkera tällaisessa tilanteessa, jossa minä en kuulu hänen elämäänsä ollenkaan. En saisi olla mustasukkainen ja pohtia, että missä hän on ja kenen kanssa. Ehkä se olisi minulle ihan oikein, jos hän vaikka seurustelisi. Saisin kitua ja kuolla siihen tunteeseen. Ehkä se olisi inhimillisempää kuin tällainen vellova epätoivoinen olotila.

Neljä päivää on melkein mennyt viime näkemästä ja olo on kummallinen. Tavallaan odotan paljon huomista, että näen hänet, mutta toisaalta joku pistää keuhkoissa asian takia. Ehkä se jälleennäkeminen on taas niin shokeeraava, että jalat menee alta tai jotain vielä pahempaa. Jokaisella kerralla reagoin hänen näkemiseensä niin eri tavalla, mutta kuitenkin niin samalla tavalla. Tällaisina viikkoina, kun on viikonlopun lisäksi muutakin vapaata, tulee olo, että ei ehkä haluaisikaan enää nähdä häntä. Ehkä unohtamisprosessi voisi alkaa jo aikaisemmin kuin vajaan kuukauden päästä. Tekee niin pahaa, kun joutuu pakon edestä antaa asian jäädä vielä pidemmälle tulevaisuuteen.

Kuinka tyhmää onkaan jauhaa tällaista asiaa, mutta en pysty pitämään mitään enää sisälläni. Vaikka hän olisi aivan edessäni, kaipaisin häntä silti. Tämä ei tunnu enää kovin terveelliseltä tunteelta. En vain siedä tätä enää. Eikö voisi jo helpottaa?

Mä luulin että viha väsyy
Suru sammuu tai himmentyy
Mä luulin että kipu häipyy
Menee paloiksi
Mut se ei olekaan niin