Haluaisin nähdä hänet. Ihan vain vilaukselta, muutaman sekunnin ajan. Se olisi tärkeää minulle, mutta on niin tylsää, kun tietää, että luultavasti ei pitkään aikaan tai ehkä enää koskaan näe häntä. Miten voikaan kaivata ketään näin paljon! Elän jatkuvassa ikävässä, ei helpota ollenkaan.

Olen kerrannut ne samat hetket liian monta kertaa mielessäni. Yrittänyt pinnistellä muistia, jotta muistaisin jokaisen sanan ja pidätellyt kyyneliä samoissa kohdissa muistellessani niitä asioita. Tajunnut liian monta kertaa, kuinka tein oikein ja kuinka haluan, että hän on onnellinen. Minä haluan hänen olevan onnellinen. Tietysti. En vain halua hyväksyä sitä, että hänen onnensa voi johtua juuri hänen tyttöystävästään. Ehkä he rakastavat toisiaan todella syvästi. Kaunista, mutta julmaa minua kohtaan. Tuntuu tyhmältä. Silloin, kun törmäsin häneen yllättäen kaupassa, hän näytti niin iloiselta ja onnelliselta. Jotenkin puhtaalta ja siltä, että kaikki asiat olisivat hyvin. En tietenkään voi tietää, onko se täysin totta, mutta minä pelkään, että se onni ja ilo johtuu siitä tytöstä. Totta kai hänelle mukava asia, mutta se sattuu. Minä olisin niin valmis tarjoamaan omaa rakkauttani hänelle ja tekemään mitä vain, mutta ei hän siitä välitä, koska hänellä on jo ihminen. Sellainen ihminen. Ja silti minä niin haluaisin olla se ihminen, joka saa aamuin ja illoin sanoa, kuinka paljon välittää.

Sitä pitäisi kai
Jo viimein luovuttaa
Sitä pitäisi kai
Jo päästää irti
Sitä pitäisi kai
Opetella elämään
Päivät menee mutta hetket satuttaa