On taas niin kummallinen olo. En näe Hoota neljään päivään ja minua ärsyttää se suunnattomasti. Kaipaisin niin häntä näköpiiriini, vaikka edellisestä näkemiskerrasta onkin kulunut vasta kohta kaksikymmentäneljä tuntia. Eilen hämmennyin taas hänen läsnäolostaan. Silmissä melkein sumeni, kun hän katsoi minua suoraan silmiin eräällä tunnilla. Minusta tuntuu välillä, että hän on huomannut alituisen intoni katsella häntä. En tietenkään voi olla varma, mutta välillä epäilen sitä. Minulla on taas niin suuri ahdistus rintakehässäni. Neljä päivää vielä...

Minua väsyttää tämä jatkuva tunne, että nyt ei joku asia ole hyvin. Tiedostan sen asian, joka ei ole hyvin ja se on tämä koko juttu liittyen häneen. Koskaan mikään sen kohdalla ei voi mennä niin, että jaksaisin päivää kauemmin iloita. Muu elämäni on ihan sotkussa tämän kaiken takia ja tulee olemaan vielä ainakin vähän aikaa. Voisin jälleen kerran vain itkeä, mutta ei minulla riitä energia edes siihen.

Ja tämä kaikki vain yhden ihmisen takia. Miten elämä voikin kuljettaa ihmistä näin?

Leijun jossain, ylös jään

Kaikki aistit ymmällään

Järjen ääni pakenee, mykiksi paloiksi vaimenee

Mä en muista ollenkaan

Mitä muuta olikaan

Ja mä luulen tosissaan et mitään muuta ei ollutkaan

Se kaataa, lamaannuttaa, murtaa ja pitää minut vallassaan