On ikävä. Paremmat päivät ovat parempia päiviä kuin entiset paremmat päivät, ja huonommat päivät ovat ehkä vähemmän huonoja kuin ennen, mutta silti en ole toipumiseni (tai jonkun muun) kanssa edistynyt lähes ollenkaan. Luulen, että jos näkisin hänet edes kerran tässä lähiaikoina, niin pystyisin paremmin elämään ilman sitä jatkuvaa murhetta.

Olen ajatellut paljon hyviä hetkiä. Huonompiin ei ole ollut tarpeeksi energiaa, mutta niitäkin tulee välillä mietittyä. Muutama kappale tuo mieleen kaiken. Minulla tulee usein silti sellainen olo, että kerroinko minä hänelle oikeasti? Seisoinko hänen edessään paniikissa kertomassa hänelle, että pidän hänestä? Teinkö minä sen oikeasti? MINÄ? Jos en muistaisi vielä niin hyvin, sanoisin, etten varmasti tehnyt sitä, mutta kyllähän minä tein. Outo tunne.

En osaa edes arvata, että miten reagoisin, jos näkisin nyt hänet.

So come over here, tell me what I want to hear
Better yet make your girlfriend disappear
I don’t want to hear you say her name ever again