Voiko näin ikävä enää ollakaan? Välillä on hetkiä, jolloin en ikävöi niin paljoa, mutta heti jos mietin hiukankin enemmän häntä tai jotakin häneen liittyvää, ikävä suurenee. Joinain päivinä on vain yksinkertaisesti mukava muistella kaikkea hyviä sekä huonoja hetkiä, ja ikävöidä vain ihan rauhassa, mutta kaikkiin päiviin en saa päästää niitä ajatuksia.

Mieleeni muistuu niin paljon asioita. Jotkut eivät koskaan saa koskea tämän suuruisia tunteita ja se on jollain tavalla sääli. Vaikka en sano, että tämä olisi ollut mitään tanssimista ruusuilla, niin olen oppinut paljon ja tajunnut, kuinka omalla tavallaan mahtavaa on välittää toisesta niin paljon. Ihailla toista, melkein palvoa toista, jopa kuolata toisen perään. Se tunne, kun vain haluaisi halata, on niin pakahduttava! Sitä ei pysty kukaan muu kuin sen kokenut, selittämään tai ymmärtämään. Hän vetää vain minua puoleensa enkä pysty tekemään sille mitään.

Tapasin eilen ohimennen kadulla entisen ihastukseni yhdeksänneltä luokalta. Häntä kohtaan tunteet olivat poissa, vaikka huono omatunto pistelikin eräästä asiasta, minkä tein hänelle suutuspäissäni. En sitä tässä selitä, mutta joka tapauksessa heräsin ajatukseen, että tällaiselta tuntuu kun ei enää pidä. En halua tuntea sellaista Hoota kohtaan. En halua. En halua olla tuntematta sitä järkyttävää kiintymystä ja rakkautta nähdessäni hänet. Haluan tuntea sen aina. Muilla ei ole väliä, kunhan hän on siinä rakkauteni kohteena. Valitettavasti häntä pitää eräs muukin sellaisena, joten...

En tiedä. Minä en tiedä ja minä olen yrittänyt, mutta en pysty. Ei minusta ole tähän.

There's an insect in your ear
If you scratch it won't disappear
It's gonna itch and burn and sting
You want to see what the scratching brings
Waves that leave me out of reach
Breaking on your back like a beach
Will we ever live in peace?