When you're too in love to let it go
Näin kävi taas. Heti, kun näin hänen tulevan luokkaan, väri valahti kasvoiltani, sydän hakkasi täysillä, tärisin, nauratti ja itketti samaan aikaan. Häkeltymisestä toivuin vasta vartin päästä. Koulussa pystyin muuten olemaan melkein jopa normaalisti, mikä tuntui kummalliselta. Näin myöhemmin koulun jälkeen Hoon tuolla jossain. Näin hänet jo aika kaukaa ja mietin pitkään, että sanonko hänelle jotain vai en. Rohkaistuin, ja moikkasin, kun hän tuli lähemmäs. Hän vastasi aika väkinäisesti ja tuntui, kun häntä olisi hävettänyt moikata minua kaverinsa seurassa. Olenko minä niin kamala? Taidan olla. Miksi minä edes avasin suuni? Ehkä minulla olisi parempi olo, jos en olisi sanonut mitään, vaikka kyse olikin pelkästä tervehdyksestä, jonka voi sanoa melkein kelle tahansa. Nyt vain tuntuu siltä, että tein hänelle tukalan olon kaverinsa seurassa. Minä ajattelen liikaa.

Nyt on jollain tavalla jopa kuvottava olo. Sellainen, että toinen puoli minusta haluaa edelleen hirveästi sitä ihmistä lähelleen, puhua hänelle, tutustua häneen ja olla hänen. Toinen puoli haluaisi unohtaa, haukkua koko ihmisen maanrakoon ja väittää, ettei ole koskaan pitänyt koko ihmisestä. En tiedä, että kumpaa puolta haluan olla. Haluanko haaveilla hänestä ja myöntää jatkossakin tunteeni, vai haluanko yrittää kuvitella, että kyseinen henkilö on minulle ilmaa? Ehkä minä pysyn ensimmäisessä, koska näen häntä enää niin vähän aikaa. Ahdistaa tällainen tietämättömyys. Vaikka minä yrittäisinkin luopua hänestä mielessäni, niin en edes haluaisi. Hän on tuonut minulle niin paljon sellaisia hetkiä, joiden aikana tunnen vihdoinkin sellaista jännittävää onnellisuutta ja toivoa, jota ei tosin enää ole. Eli viitaten yhteen kirjoitukseeni, minulla ei ole enää toivoa, joten minulla ei ole mitään. Tuntuu oudolta, ettei ole mitään.

En halua olla taas se ihminen, joka ei ole ihastunut. Ihastuneet ihmiset ovat mielestäni paljon mielenkiintoisempia kuin ihmiset, jotka eivät tunne vetoa keneenkään. Ihastuminen on toisaalta monimutkaisempaa, ihanaa ja kamalaa. Se satuttaa, se tekee onnelliseksi, se saa ihmisen eloon, se voi toisaalta taas hakata ihmisen lattialle itkemään, se saa tekemään epätoivoisia tekoja, se saa ihmisen piristymään ja masentumaan, se tekee niin paljon asioita, joita ei edes itse aina tiedä. Ihastuminen saa itsensä tuntemaan paljon eläväisemmäksi ja kiinnostavammaksi. Jos ihmiset eivät pidä sinusta, he ovat kuitenkin kiinnostuneita, että kuka on ihastumisen kohteena ja haluavat mahdollisesti analysoida asiaa. Se on tavallaan kurjaa, mutta ei se minua haittaa. Tässä ihastellessani ja kauhistellessani ihastumista, voisin kysyä myös, että miksi se on niin hankalaa? Miksei tunne voi olla joko molemminpuolinen ja sellainen, että siitä seuraisi varmasti vielä joskus jotain tai sitten se vaihtoehto, etten ole ihastunut Hoohon?

Minä haluan pitää hänestä. Minä haluan katsella kaukaa hänen olemustaan, kuunnella hänen puheitaan ja tehdä ihan mitä tahansa, jotta saan olla hänen lähellään. En haluaisi koskaan päästää hänestä irti, mutta kohta on pakko. Nyt sattuu. Hengittäminen sattuu. En halua nähdä häntä, mutta kuitenkin haluan. En kestä tätä tunnetta. Se tappaa ihmistä pala palalta ja niin hiljaa, että sitä ei aina edes huomaa. Miksi? Mitä minä voin tehdä?

Silmiesi sininen
Kirkkaampi kuin eilen
Niiden vierellä
Taivas on lyijyä