Nämä päivät ovat inhottavia. Hän ei ollut koulussa. Odotin tunnin ja pelkäsin tietenkin pahinta, joka sitten kävikin. Ehkä on naurettavaa myöntää, että koko päivä menee pilalle siksi, ettei yksi ihminen ole koulussa. Minua ei kuitenkaan jaksa häiritä nyt se, että joku nauraisi minulle. Hän nyt merkitsee tällä hetkellä minulle niin paljon, että haluaisin hänen olevan koulussa nämä säälittävät 18 päivää, joina enää koulua on. Ärsyttävintä on juuri se, kun odottaa, odottaa ja odottaa ja hän ei loppujen lopuksi kuitenkaan tule. Miksi turhaan edes odottaa, jos sen jo aavistaa? Ehkä siinä jotenkin tottuu sitoutumaan siihen toivoon, että mitä jos sittenkin. Hiukan ärsyttää nyt se, että kaikki energia, mikä oli ollut sisälläni koko viikonlopun ajan vain odottaen tätä päivää, hävisi johonkin, kun en nähnytkään häntä. Tuntuu kuin lyyhistyisin kohta kasaan ja makaisin lattialla siihen asti, että tietäisin varmasti näkeväni hänet kohta.

Minulle tulee jatkuvasti outoja havahtumishetkiä. Muutaman minuutin ajan saatan olla melko normaalisti ja miettiä häntä vain ns. normaalina henkilönä, mutta sitten parin sekunnin päästä menen aivan sekaisin ja kaipaan häntä niin paljon. Kuulostaa ehkä sairaalta, mutta siltä se kyllä tuntuukin. On niin vaikea selittää, kun ei osaa tarkalleen kertoa, että miltä tuntuu. Yritän, mutta en aina onnistu sen suhteen.

Find me here
Speak to Me
I want to feel you
I need to hear you
You are the light
That's leading me
To the place where I find peace again